Jos hyvin käy, minulla on tänään enää 100 aamua siviilielämää jäljellä. Se on lyhyt aika. Ennen kuin sitä huomaakaan, sata aamua on vaihtunut viideksikymmeneksi ja viisikymmentä kymmeneksi. Muistan kuinka viimeksi aloin tässä vaiheessa toivoa, että aika pysähtyisi hetkeksi. Pelkäsin, ettei kuntoni riitä ja epäilin muutenkin ratkaisuani lähteä vapaaehtoisesti miesten keskelle "sotimaan". Tällä kertaa odotan palvelukseenastumista rauhallisin mielin. Helppohan se on olla, kun tietää suunnilleen mitä tulemaan pitää.