Eniten jännittää kestääkö kroppani tällä kertaa. Sen olen päättänyt, että kolmatta kertaa en enää lähde yrittämään, jos joudun taas jättämään leikin kesken ennen kuin 45 vuorokautta on täynnä. Vaikka en kohtaloon usko, toinen keskeytys olisi jo riittävän vahva merkki, ettei intti ole minua varten. Tämä on siis viimeinen tilaisuuteni suorittaa palvelus. Yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa liikaa. Eihän se mitään auta maalailla etukäteen piruja seinille. Olen tehnyt parhaani totuttaakseni kroppani kovaan fyysiseen rasitukseen. Jos jotain siitä huolimatta sattuu, itken sitä sitten kun se on ajankohtaista.

Johtajakoulutusvalinnat ovat toinen asia, mikä jännittää. On ehkä vähän ennenaikaista miettiä niitä jo ennen palveluksen alkua, mutta minkäs ihminen ajatuksilleen voi. Johtajakoulutus on ollut minulle alusta asti selvä tavoite. Haaveena olisi päästä rukkiin asti. Sitä kautta voisin hakea koulutustani vastaaviin tehtäviin lakimieskokelaaksi ja pääsisin seuraamaan sivusta, mitä kaikkea sotilaslakimiehen työnkuvaan kuuluu. Toisaalta tiedän, että jo aukkiin pääseminen on kovan työn takana ja jännitän selviydynkö edes sinne asti. Anskua mukaillen luotan siihen, että minussa on ainesta hyväksi johtajaksi, mutta pelkään, etten onnistu osoittamaan sitä.

Lisäksi täytyy myöntää, että minua on taas alkanut pikkuisen jännittää riittääkö kuntoni. Kaiken järjen mukaan näillä treenimäärillä ei pitäisi tulla isompia ongelmia. Pieni epäilyksenpoikanen kuitenkin kalvaa välillä mieltäni. Fyysisen kestävyyden ohella jännitän henkistä kestävyyttäni. Jokaiselle tulee kai kunnosta riippumatta jossain vaiheessa palvelusta eteen tilanne, jossa joutuu suorituskykynsä äärirajoille. Minua mietityttää, miten pärjään sellaisessa tilanteessa. Jaksanko taistella vielä silloin, kun tuntuu, että kaikki paukut on loppu vai luovutanko liian helpolla?

Onneksi nämä taitavat olla aika yleisiä huolenaiheita. Niistä huolimatta odotan palveluksen alkua kärsimättömänä ja hyvillä mielin.