Olen yrittänyt pitää mahdollisimman vähän meteliä inttiin lähdöstäni. Ne, jotka tietävät, että olen jo kertaalleen ollut siellä tietävät, että olen menossa takaisin. Heidän lisäkseen olen kertonut asiasta vain lähimmälle esimiehelleni sekä parille työkaverille. Mitä harvempi tietää, sen parempi. Asian julkinen kuuluttaminen vain lisäisi turhaan paineita pärjätä. Lähipäivinä olen kuitenkin saanut huomata, että sana leviää kuin kulovalkea. Töissä ja yliopistolla monet ihmiset, joiden kanssa keskustelu rajoittuu yleensä vain kohteliaaseen small talkiin, ovat tulleet kysymään ovatko huhut lähdöstäni totta. Onhan se toisaalta ymmärrettävää, että asia kiinnostaa ihmisiä. Vaikka naisia on ollut armeijassa jo yli kymmenen vuotta, naisvarusmiehet ovat edelleen harvinaisuus.

Paulate, jota olen saanut inttisuunnitelmistani on onneksi ollut pelkästään positiivista. Moni on tietenkin ollut ensialkuun yllättynyt, että juuri minä haluan armeijaan. Olen saanut kuulla kommentteja, kuten: "Mutta sähän olet niin pienikokoinen" ja "Ethän sä ole yhtään sen typpinen ". En siis selvästikään vastaa ihmisten käsitystä tyypillisestä inttinaisista. Toivuttuaan ensijärkytyksestään kaikki ovat kuitenkin olleet kannustavia ja luonnollisesti myös uteliaita tietämään lisää. Olen joutunut vastaamaan varmaankin sata kertaa kysymyksiin siitä, miksi päätin hakea palvelukseen. Lisäksi monet ovat olleet kiinnostuneita tietämään, miten olen valmistautunut fyysisesti.

Erityisen iloinen olen lähipiirin kannustuksesta. Isäni on alusta asti ollut todella ylpeä, että haluan suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen. Hän itse viihtyi armeijassa hyvin. Muistan kuinka hän kertoi minulle ja siskolleni inttijuttuja jo silloin, kun olimme lapsia. Kenties ne ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että me olemme molemmat kiinnostuneita armeijan käymisestä. Myös isoisäni on iloinnen valinnastani. Hän mainostaa lähtöäni mielellään kaukaisemmille sukulaisille ja perhetutuille. Ystävistäni muutama on itsekin harkinnut vapaaehtoiseen palvelukseen hakemista, joten heille asia on täysin luonnollinen. Nekin, jotka eivät voisi kuvitella itseään metsään sykkimään, tukevat päätöstäni. Jopa miespuoliset ystäväni vaikuttavat nykyisin ymmärtävän valintani, vaikka alun alkaen olin vaistoavinani heidän puoleltaan ainakin hieman varauksellista suhtautumista. Ääneen hekään eivät ole epäilyksiään lausuneet, ellei lasketa parin vuoden takaisia leikkimielisiä veikkauksia siitä, kauanko menee ennen kuin tulen maitojunalla kotiin.

Kuntokuurini loppukiri on sujunut hyvin. Innostun juoksemisesta päivä päivältä enemmän. Peruskestävyyslenkit ovat alkaneet venähtää pääsääntöisesti vähintään 8-10 kilometrin mittaisiksi, koska en vaan malta kääntyä kotiin. Toukokuussa juoksukilometrejä kertyikin 151 ja kesäkuun tavoitteeksi olen asettanut 175 kilometriä. HIIT-lenkit ovat edelleen mukana ohjelmassa. Tosin viime viikosta lähtien pudotin niiden määrää kahteen viikossa, jotta pk-lenkeille jäisi enemmän aika ja energiaa. Salilla treenaan kahdesti viikossa yksijakoisella ohjelmalla, kuten olen tehnyt jo parin kuukauden ajan