Viime viikko oli varattu pitkälti ryhmänjohtajan tutkinnolle. Maanantai oli kuitenkin vielä tavallinen päivä. Silloin meillä oli aamupäivällä sulkeiset ja liikuntakoulutuksena lenkki ja sählyä. Iltapäivällä opettelimme yhdistämään puheluita keskuksen kautta.

 

Tiistai alkoi kahdella oppitunnilla. Ensimmäisellä käytiin nopeasti läpi koulutusvalintoihin liittyviä asioita, toisella kerrottiin päivän ryhmätaitokilpailusta, jossa eri linjojen ryhmät ottaisivat mittaa toisistaan. Tehtävänämme oli marssia kenttävarustuksessa (sirpaleliivi lisälevyineen, tetsari, reppu, kypärä ja ase) Sipoon Östersundomista takaisin Santahaminaan (eli noin 20 km). Santahaminassa suorittaisimme erilaisia rasteja, jotka vaikuttaisivat ryhmämme tulokseen. Parhaille ryhmille oli luvassa hyvät palkinnot, joita tosin ei vielä paljastettu. 

Ensimmäiset ryhmät lähtivät matkaan kohti Sipoota yhdeksän jälkeen. Me jouduimme odottelemaan AUK:n pihassa vielä pari tuntia. Odottelu teki oikeastaan ihan hyvää. Pahin jännitys ehti laueta, ennen kuin kyytimme lopulta saapui. Toisaalta, kun vihdoin pääsimme marssimaan, oli turhauttavaa ajatella, että jotkut ovat jo ainakin Itäkeskuksen kohdalla, kun taas meillä on vielä koko pitkä matka edessämme.

 

Marssin ensimmäiset viitisen kilometriä olivat kaikkein vaikeimmat. Reppu veti selkäni heti alkumetreillä aivan jumiin ja käveleminen sen kanssa oli tuskaa. Välillä epäilin selviänkö edes ensimmäiselle taukopaikalle, puhumattakaan että jaksaisin kävellä Santahaminaan asti. Ensimmäinen tauko tuli onneksi juuri, kun uskoni oli loppumassa. Oli aivan uskomaton fiilis heittää reppu selästä ja keventää varustusta hetkeksi. Vesikin maistui taivaalliselta. Tauon ja tauolla nautitun Buranan jälkeen matka taittui jo huomattavasti mukavammin. Toki reppu painoi edelleen, mutta se ei enää tuntunut niin tappavalta. Välillä kivun jopa unohti hetkeksi. Saavuimme lopulta Santahaminaan reilun neljän ja puolen tunnin marssimisen jälkeen. Siellä saimme viettää ensimmäisen rastin odotusalueella yli tunnin taukoa, ennen kuin pääsimme kiertämään rasteja.

Ensimmäisellä rastilla piti ottaa koordinaattilevyn avulla kartalta koordinaatit. Sen olisi pitänyt olla meille tulenjohtajille helppo rasti, mutta saimme vain 7/10 pistettä. Paremmin se tosin meillä meni, kuin muilla tulenjohtoryhmillä. Heillä pisteet olivat parin pisteen luokkaa (!). Toisella rastilla suoritettiin osa sotilasesteradan esteistä kenttävarustuksessa. Repun sai kyllä riisua suorituksen aikana, mutta sen oli mentävä sieltä mistä taistelija meni, eli esteiden yli ja ali. Kolmas rasti oli käsikranaatin tarkkuusheittorasti. Saimme kolme pistettä, mikä oli kuulemma kohtuullinen suoritus. Neljäs rasti oli ampumaradalla. Siellä ryhmästä oli valittava vähintään kolme henkilöä ampumaan yhteensä kymmenen patruunaa. Pisteitä sai vain taulun keskelle valkoiselle alueelle tulleista osumista. Rasti meni meidän ryhmältämme paremmin kuin uskalsimme odottaa. Saimme peräti seitsemän osumaa, kun paras tulos siihen mennessä oli ollut neljä osumaa. Viimeisellä rastilla ryhmänjohtajamme piti ryhmittää meidät nopeasti puolustukseen. Suoritus pisteytettiin. Saimme 4/10 pistettä.

 

Saavuimme maaliin yhdeksän aikoihin illalla. Siellä meille kerrottiin, että kilpailun voittajaryhmälle olisi luvassa kuntoisuusloma perjantaiksi. Toiseksi ja kolmanneksi tullut ryhmä saisivat yövapaan loman loppuun. Palkinnot kuulostivat todella houkuttelevilta, mutta me emme uskaltaneet edes haaveilla niistä. Olimme lähteneet liikkeelle sillä asenteella, että riittää, kun jokainen selviää omin jaloin maaliin. Vielä saman illan aikana korviimme alkoi kuitenkin kantautua huhuja, joiden mukaan me olisimme voittaneet. Alkuun puheet tuntuivat uskomattomilta, mutta vähitellen sitä alkoi toivoa, että ne olisivat totta. Varmistus tuli seuraavana iltana. Me todella olimme voittaneet!

Kun viimeinen tulenjohtolinjan ryhmä oli saapunut maaliin, linjamme jaettiin kahteen osastoon ja saimme luvan mennä nukkumaan. Ensin meidän piti kuitenkin löytää telttamme ja koota ne. Avuksi kumpikin osasto sai kahden tähystyspisteen koordinaatit ja suunnat niistä teltalle sekä lähtöpaikan koordinaatit. Kartat kerättiin meiltä pois, joten niitä ei voinut käyttää. Tehtävä vaikutti helpolta – ja olikin sitä – mutta teltan löytämiseen kului silti melkein kolme tuntia.

 

Aluksi osastomme vanhimmaksi valittu antoi tehtävän vain kahden taistelijan laskettavaksi. He laskivat väärin. Lähdimme siis seikkailemaan melkein täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin missä teltta oikeasti oli. Tajusimme kuitenkin nopeasti, ettei teltta voi olla siellä päin. Niinpä pari taistelijaa palasi lähtöpaikalle laskemaan tehtävän uudelleen ja ottamaan uuden suunnan. Valitettavasti toinenkin laskuyritys meni pieleen ja etsimme telttaa jälleen ihan väärästä paikasta. Turhauttavinta oli, etteivät laskun laskeneet suostuneet millään myöntämään, että he saattavat olla väärässä. Eivät edes, vaikka melkein koko muu osasto oli viimeistään tunnin tuloksettoman etsimisen jälkeen vakuuttunut siitä. Lopulta päädyimme apukouluttajamme kehotuksesta laskemaan tehtävän vielä kolmannen kerran uudelleen. Tällä kertaa laskemiseen osallistui suurin osa ryhmästä ja oikeaksi vastaukseksi katsottiin se, joka useimmilla oli. Niinhän se olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Uuden suunnan avulla teltta löytyi nopeasti ja perillä meitä piristi tieto, että toinen ryhmä oli löytänyt telttansa vain muutama minuutti aikaisemmin. Emme siis olleet ainoat, jotka olivat olleet täysin hukassa.  

Saimme teltan nopeasti kasaan ja pääsimme nukkumaan puoli yhden aikoihin. Noin puolitoista tuntia myöhemmin – sopivasti minun kipinävuoroni aikana – meidät herätettiin suorittamaan tutkinnon koulutushaarakohtaisista rasteista ensimmäinen. Saimme laskettavaksi neljä tasotyöskentelylaskua. Lisäksi meidän piti katsoa kartasta telttapaikkamme koordinaatit. Aikaa tehtävien tekemiseen oli 20 minuuttia. Laskut olivat helppoja, mutta katsoin koordinaatit väärin, joten sain vain 8/10 pistettä. Loppuyön saimme nukkua rauhassa. "Ajoon!" -käsky tuli vasta kuudelta.   

 

Aamupalan jälkeen, kun oli tullut valoisaa, lähdimme suorittamaan loput tulenjohtorasteista. Ensimmäisenä tehtävänä oli määrittää pulttiparin avulla toisen taistelijan käsisuuntakehän yhteiskorjaus Santahaminassa, laskea ominaiskorjaus, laskea edelleen yhteiskorjaus Niinisalossa ja lopulta ottaa suunta toisesta "pulttiparista". Rastiin liittyi suuret paineet, sillä meitä oli etukäteen varoitettu monta kertaa, että mikäli tehtävä ei mene täysin oikein, sen joutuu uusimaan seuraavan viikon lauantaina. En todellakaan halunnut polttaa lomiani, joten tarkistin kaiken pari kolme kertaa, ennen kuin uskaltauduin näyttämään vastaukseni. Se kannatti. Sain täydet 10/10 pistettä.  

Muilla rasteilla piti laitta radio käyttökuntoon ja alustaa sanomalaite, pystyttää pitkälanka-antenni metsään, antaa ryhmänjohtajan puolustuskäsky sekä mitata laseretäisyysmittarilla etäisyyksiä, katsoa käsisuuntakehällä suuntia ja laskea koordinaatteja. Päivä oli oikeastaan aika leppoisa, sillä odotusajat rasteilla venyivät helposti yli tunnin mittaisiksi, eikä rasteilla ollut mitään aikarajaa. Sain viimeistä lukuun ottamatta kaikilta rasteilta täydet pisteet. Viimeisellä rastilla jäädyin ihan totaalisesti ja sain vain 3/10 pistettä. Se harmittaa todella paljon, koska kokonaispisteeni jäivät sen takia yhden pisteen päähän kiitettävästä.

 

Kun rastit oli suoritettu, palasimme kasarmille, missä pääsimme sisälle auditorioon (luksusta!) tekemään kirjallista koetta. Minulle oli noussut viimeisillä rasteilla taas kuume ja keskittymiskykyni oli aikalailla nollassa, joten kokeen tekeminen oli kovan työn ja tuskan takana (syytän kuumetta myös siitä, että viimeinen rasti meni metsään… seliseli). En aluksi edes huomannut, että koepaperissa on kaksi puolta. Sain kuitenkin lopulta koottua itseni aika hyvin ja kokeesta tuli 39/46 pistettä, mihin olen ihan tyytyväinen.

Kokeen jälkeen alkoi tutkinnon viimeinen osuus eli johtamistaidon osuus. Sen tarkoituksena oli koetella henkisiä ja fyysisiä rajojamme ja selvittää miten toimimme väsyneinä ja kovan paineen alla nopeasti muuttuvissa ja arvaamattomissa tilanteissa. Suomeksi sanottuna tarkoituksena oli siis hajottaa meitä ja katsoa kestämmekö. Osuus alkoi varsin leppoisasti laseretäisyysmittarin (LEM) varomääräys- ja käyttökokeella. Saimme luettavaksemme nelisivuisen nivaskan LEM:n varomääräyksistä. Lukuaikaa ei ollut rajoitettu ja lukemisen ohessa sai käydä tykkihallin vessassa (luksusta tämäkin!). Kun oli omasta mielestään lukenut tarpeeksi, sai mennä kokeilemaan onneaan. Kuitenkin jos vastauksissa oli yksikin virhe, paperi heitettiin pois ja joutui jonon perälle odottamaan uutta yritystä. Luin nivaskan läpi kahdesti ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä läpi. Käyttökoe sen sijaan ei mennyt ihan nappiin. Unohdin tarkistaa onko LEM:ssa akkua (doh!) ja jouduin jonon hännille. Sinänsä ei minun kannaltani huono juttu, koska sillä välin kun minä jonotin uusintaan, valmiit pystyttivät telttojamme. Pääsin siis oikeastaan helpommalla.

 

Telttamme oli jo kasassa ja ensimmäiset taistelijat sisällä, kun minä tulin paikalle. Olin juuri alkamassa kaivaa makuualustaani ja makuupussiani repustani, kun oppilasjohtajamme tuli kertomaan meille huonot uutiset. Meillä oli kymmenen minuuttia aikaa purkaa teltat ja kantaa kaikki tavarat laskettavaan muotoon AUK:n pihalle. Olisihan se pitänyt arvata, että emme oikeasti pääse nukkumaan.

AUK:n pihassa meille paljastettiin yön ohjelma. Meidät jaettaisiin kahdeksaan kolmen hengen partioon ja kilpailisimme toisiamme vastaan partiotaitokilpailussa. Siihen kuuluisi 15 km marssi Vuosaaresta Santahaminaan ja perillä erilaisia rasteja. Varustuksena olisi taisteluvarustus ja lisäksi jokaisessa partiossa olisi yksi viestimies, jolla olisi myös radio ja sanomalaite.

 

Marssivalmisteluihin ei ollut paljon aikaa. Laitoimme nopeasti radiot käyttökuntoon ja alustimme sanomalaitteet, ennen kuin kyytimme saapuivat. Iltapalaa emme ehtineet syödä, joten pakkasimme sen mukaan. Olimme perillä Vuosaaressa vähän puolenyön jälkeen ja lähdimme sieltä liikkeelle seitsemän minuutin porrastuksella. Ajatus toisesta marssista reilun vuorokauden sisään ei tuntunut erityisen houkuttelevalta, etenkin kun jalkani olivat jo valmiiksi kipeät ja rakoilla, mutta ei auttanut kuin purra huulta ja yrittää kestää. 

Alkumatka taittui yllättävän nopeasti ja mukavasti. Taisteluvarustuskin tuntui täyspakkausmarssin jälkeen todella kevyeltä. Ongelmat alkoivat vasta ensimmäisellä tarkistuspisteellä. Kun pysähdyimme, minulle iski täysin yllättäen todella huono olo. Oksetti ja pyörrytti. Valahdin kuulemma taas aivan kalpeaksi. Partioni kaksi muuta jäsentä kehottivat minua harkitsemaan marssin keskeyttämistä. Oloni kuitenkin helpotti melko nopeasti ja päätin sinnitellä vielä ainakin toiselle tarkistuspisteelle.

Matka ensimmäisen ja toisen tarkistuspisteen välillä oli jo melkoista kärsimystä. Askel tuntui raskaalta ja väsymys alkoi painaa. Lukuisten taukojen avulla jaksoimme kuitenkin toiselle tarkistuspisteelle. Sen jälkeen alkoi todellinen tuska. Olimme kaikki aivan lopussa. Jalkamme huusivat hoosiannaa ja tuntui, että nukahdamme liikkeessä. Meidän oli pakko pysähdellä miltei 500 metrin välein, että jaksaisimme loppuun asti.

Kello oli jo yli viisi, kun vihdoin pääsimme portille. Siitä piti jaksaa vielä AUK:lle. Se matka vaikutti ihan mahdottoman pitkältä. Vitutus huipentui 2. JK:n kohdalla, kun kaiuttimista soi 270 vrk palvelleiden kaartinjääkäreiden kotiutumispäivän kunniaksi "Mulla on tänään nollat taulussa". Viimeistään siinä vaiheessa tuntui, ettei jaksa kävellä enää metriäkään. Kuulemma moni muukin koki samassa kohdassa kunnon hajoamisen. Jostain ne viimeiset voimanrippeet kuitenkin löytyivät ja pääsimme perille. Kun olimme ilmoittautuneet päivystäjälle, saimme luvan mennä tykkihalliin nukkumaan, kunnes kaikki partiot ovat saapuneet. Voin kertoa, että kylmä betonilattia ei ole ikinä tuntunut niin mukavalta.

Emme ehtineet maata kauan, ennen kuin AKE-linjan apukouluttajat tulivat häätämään meidät pihalle. Heillä oli jo alkanut kalustohuolto ja olimme heidän tiellään. Odotimme siis loppuajan ulkona. Kun viimeinen partio lopulta saapui, hotkaisimme nopeasti aamupalan ja lähdimme suorittamaan rasteja.

Ensimmäisellä rastilla meidän piti saada kolmihenkisestä partiostamme kaksi henkilöä varusteineen noin 180cm korkeudelle viritetyn nauhan yli koskematta nauhaan tai puihin, joissa se oli kiinni. Kolmas henkilö sai avustaa. Tehtävä tuntui alkuun täysin mahdottomalta ja hengenvaaralliselta, mutta kun viereinen partio onnistui saamaan ensimmäisen taistelijansa yli, se valoi ainakin minuun uskoa. Hetken pohdiskelun ja muutaman epäonnistuneen kokeilun jälkeen päädyimme siihen, että helpoiten nauhan yli pääsee kiipeämällä partion kolmannen jäsenen olkapäille ja hyppäämällä sieltä. Näin me teimme. Se vaati molemmilta muutaman yrityksen, mutta lopulta onnistuimme.

Toisella rastilla tehtävänä oli keittää pakillinen vettä. Siis ihan oikeasti. Tehtävään ei liittynyt minkäänlaista  kompaa. Se oli ihan hauska rasti. Sai hetken vain olla ja nauttia nuotion lämmöstä. Kädetkin olivat kaikilla partiomme jäsenillä vapaat, sillä keksimme virittää kahdesta kenttälapiosta ja pitkästä kepistä hienon telineen, joka piti pakit paikallaan tulen yläpuolella.

Kolmannella rastilla piti saada partiomme varusteineen maanpinnan alapuolella suojaan epäsuoralta tulelta. Vaihtoehtona oli kaivaa joko kolme erillistä poteroa tai yksi yhteinen. Päädyimme jälkimmäiseen ratkaisuun. Kaivaminen sujui meiltä nopeasti ja saimme poteromme valmiiksi ennen muutamaa meitä aikaisemmin aloittanutta ryhmää.

Viimeinen rasti oli evakuointirasti, jolla piti evakuoida yksi ryhmän jäsenistä paareilla IT-bunkkerin maastosta AUK:n oven eteen, eli ehkä noin 300 metrin matka. Partion ylivoimaisesti kevyimpänä jäsenenä minä pääsin kannettavaksi. Lähdimme matkaan kaikki varusteet päällä, mutta huomasimme pian, että se on kantajille liian raskasta. Niinpä minä ja toinen kantajista (joka hävisi kivi-sakset-paperin) lähdimme viemään varusteita AUK:n pihaan odottamaan (niinkin sai tehdä) sillä välin, kun partiomme kolmas jäsen jäi vartioimaan paareja ja aseitamme. Ilman ylimääräistä painoa matka sujui huomattavasti sutjakammin, vaikka levähdystaukoja jouduttiin silti pitämään muutaman kymmenen metrin välein.  

Kun viimeinen partio oli saapunut AUK:lle, kokoonuimme tykkihallin luokkaan, missä täytimme koulutusvalintakyselyt ja vertaisarvioinnit. Sen jälkeen alkoi vihdoin kalustohuolto. Siihen meni tavallista kauemmin, koska tutkinnon kunniaksi meidät käskettiin huoltaa koko linjakaappimme sisältö. Näin siitä huolimatta, että emme ole koskaan edes käyttäneet suurinta osaa kaapissa (joka siis on oikeasti huone) olevista tavaroista.

Kalustohuollon jälkeen oli vielä TVÄL-tarkastukset. Ne sujuivat onneksi nopeasti. Aseenikin meni ensimmäisellä kerralla läpi, vaikka itse olisin käskenyt itseäni puhdistamaan sitä vähän lisää. Mutta, kun se kerran kelpasi vänrikille, se kelpasi minullekin. En todellakaan viitsinyt jäädä vapaaehtoisesti pihalle putsaamaan viimeisiä hiekanjyviä pois laatikosta, kun vaihtoehtona oli mennä sisälle suihkuun.

Loppuaika ennen päivällistä oli varattu henkilökohtaiselle huollolle. Yksikön vapaa-aika ja meidän lomamme alkoi kuudelta. Oli mahtava fiilis hypätä bussiin ja poistua saarelta nauttimaan ansaitusta neljän päivän vapaasta (KL+HL+VLV+HL).

Kaiken kaikkiaan viime viikko oli valehtelematta yksi elämäni rankimmista. Toisaalta se oli myös yksi palkitsevimmista. Tutkinnon aikana sitä huomasi jaksavansa paljon enemmän kuin olisi ikinä uskonut jaksavansa. Edes pieni kuumeilu ja pahoinvointikohtaus eivät lannistaneet, vaan tutkinto tuli suoritettua ja oikeus käyttää koulutushaaramerkkiä ansaittua. Ryhmätaitokilpailun voitto ja ylimääräinen lomapäivä kruunasivat onnistumisen tunteen viikon lopussa.