Viime viikko vietettiin Syndalenissa ampumaleirillä. Leiri ei ollut meille apukouluttajille läheskään niin suklainen kuin olimme odottaneet. Päivät olivat pitkiä ja iltaisin jouduimme valvomaan myöhään pitämässä oppilaille koulutusta ja valmistelemassa seuraavan päivän ammuntoja. Sauna- ja sotilaskotimahdollisuus oli kuitenkin tulopäivää lukuun ottamatta joka ilta ja sitä hyödynnettiin ahkerasti. Säätkin onneksi suosivat keskiviikkoa lukuun ottamatta. Silloin oli kylmää ja kurjaa ja satoi useita kymmeniä senttejä lunta.

Palasimme pääsiäislomalta maanantaina poikkeuksellisesti jo kello 18 pakkaamaan varusteita ja kalustoa valmiiksi leirille lähtöä varten. Toisin kuin viime kurssilla, tällä kertaa myös tulenjohtolinja pakkasi autonsa jo illalla, joten aikaisessa paluussa oli jopa jotain järkeä. Herätys oli tiistai-aamuna 05.20 (johtajilla 05.05) etuaamupalan ja esivastaanoton takia. Sen jälkeen pyöriteltiin taas peukaloita, kunnes leirin varo-oppitunti alkoi kello 07.30.

Aamupäivällä pikkulinjojen oppilaat ampuivat kohdistusammunnat kadettikoulun ampumaradalla. Iltapäivällä heillä oli ohjelmassa lähiammunnat. Ne kuitenkin jouduttiin perumaan ammunnan johtajan sairastumisen vuoksi. Iltapäivä kului siis mitä ilmeisimmin lähtöä odotellessa kenties jonkinnäköisen täyteohjelman merkeissä. Pikkulinjojen apukouluttajien puolestaan oli tarkoitus lähteä matkaan heti aamusta. Koska kukaan meistä ei ollut tajunnut käydä aamupalan yhteydessä hakemassa meille lounaspusseja mukaan, söimme kuitenkin lounaan vielä saarella. Se oli oikeastaan parempi niin, sillä perillä Syndalenissa seuraavan päivän ammuntojen valmisteluun meni vain pari tuntia. Sen jälkeen istuimme toiset pari tuntia leirintäalueella nuotion ääressä odottelemassa oppilaiden saapumista. Odottelu olisi voinut käydä todella pitkäksi, jos olisimme lähteneet liikkeelle alkuperäisen aikataulun mukaisesti.

Oppilaat saapuivat kuuden aikoihin. Sen jälkeen oli vuorossa päivällinen ja majoittuminen. Kun teltat oli viimein saatu pystyyn ja polttopuut hakattua, muut apukouluttajat sekä krh- ja pst-linjojen oppilaat painuivat nukkumaan. Tulenjohtolinja jäi kuitenkin vielä hieromaan naamiointia vimosen päälle kuntoon sekä tekemään iltatehtäviä minun johdollani. Meni puolisentoista tuntia, ennen kuin viimeinen linjamme oppilaista oli saanut kaikki viisi tehtävää ratkaistua oikein. Pääsin siis nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Kahdelta yöllä linjamme toinen apukouluttaja herätti pysyväisviikkokokeen rästijät tekemään uusintakoetta. Minä sain onneksi nukkua yöni rauhassa. 

Ammunnat alkoivat keskiviikkona ryhmän puolustusammunnalla. Aamupäivä kului kuitenkin vielä kuivaharjoitteluun. Lisäksi muut apukouluttajat pitivät oheiskoulutusta puolustukseen ryhmittymisestä sekä asekäsittelystä. Koska minulle ei ollut mitään varsinaista tehtävää, toimin apukouluttajana kuivaharjoittelussa. Lisäksi autoin kuljettajaamme tulenkuvauskenttien viimeistelyssä eli TNT-palojen kiinnittämisessä. Iltapäivällä pidin rastia toiminnasta kohdattaessa miinoite. Rastin kestoksi oli määrätty puolitoista tuntia, vaikka niin yksinkertaisen asian opettamiseen olisi varmasti riittänyt puolet siitä. Pidin saman rastin kolme kertaa, joten voitte arvata, että lopussa ei jaksanut enää ihan hirveästi kiinnostaa.

Ammuntojen päätyttyä oppilaat palasivat ryhmitykseen. Me apukouluttajat puolestaan lähdimme valmistelemaan seuraavan päivän ammuntoja. Pääsimme takaisin leirintäalueelle vasta hieman ennen kahdeksaa illalla. Siellä ehdimme käydä nopeasti sotilaskodissa, ennen kuin oli aika aloittaa iltatehtävien teettäminen ja tulenkuvauskenttien rakentaminen. Iltatehtävät sujuivat tällä kertaa poikkeuksellisen nopeasti, joten tulenjohtolinjan oppilaatkin pääsivät nukkumaan hyvissä ajoin. Tulenkuvauskenttien rakentaminen sen sijaan oli odotettua hitaampaa ja kesti miltei puoleenyöhön. Siinä oli pinna kireällä itse kullakin, kun niitä kylmissämme näpersimme – eikä vähiten siksi, että puuhastelu esti tehokkaasti TJ 100 juhlintamme.

Torstaina pikkulinjojen oppilaat ampuivat ryhmän hyökkäysammunnan. Päivä kuitenkin alkoi taas kuivaharjoittelulla ja oheiskoulutuksella. Minä pidin aamupäivän ajan hyökkäysharjoittelurastia, jossa käytiin läpi hyökkäyksen eri vaiheet ja toteutettiin kahden ryhmän hyökkäys pienoiskoossa. Ensimmäinen pitämistäni rasteistani meni aikalailla päin helvettiä. Yritin edetä joukkueen johtajana joukon mukana metsän suojassa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. En nähnyt toista ryhmää ollenkaan ja liikkuminen oli todella hidasta ja hankalaa, koska lunta oli paikoittain polviin asti. Tavoitteeksi suunnittelemani ojakin tuli vastaan ennen kuin ryhmät olivat edes kohdanneet vihollista murtokohdassa. Onneksi oli aikaa toteuttaa vielä toinen hyökkäys takaisin tulosuuntaan. Tällä kertaa etenin itse tieuralla ja ryhmät molemmin puolin tieuraa supistetuin välein. Se toimi hyvin, joten jatkoin samalla tavalla myös muiden osastojen kanssa.

Oheiskoulutus jatkui iltapäivällä. En ollut saanut minkäänlaista valmistautumistehtävää sitä varten. Ammuntojen johtaja vaan tuli lounastauon alussa sanomaan, että voisin pitää saman rastin uudelleen samoille osastoille tai opettaa heille jotain muuta aiheeseen liittyvää, esimerkiksi asekäsittelyä. Päätin saman tien, etten jaksaisi enää ainakaan samaa rastia. Uuden aiheen keksiminen oli kuitenkin yllättävän vaikea. Vielä siinä vaiheessa, kun otin lounaan jälkeen ensimmäisen osaston haltuuni, en tiennyt tarkalleen, minkälaisen rastin heille pitäisin. Hetken miettimisen jälkeen päädyin opettamaan turvallista asekäsittelyä taisteluammunnoissa. Lisäksi harjoitutin yksittäisen taistelijan etenemismuotoja, tavoitteena olla dippaamatta aseen piippu lumeen. Rasti toimi mielestäni ihan hyvin siihen nähden, kuinka vähän aikaa sen suunnitteluun oli käytetty.

Torstai-ilta oli ensimmäinen ilta, kun apukouluttajillakin oli vähän enemmän vapaa-aikaa. Ehdimme käydä rauhassa saunassa ja sodessa ennen kuin oli aika aloittaa iltatehtävien tekeminen. Minä pidin tulenjohtolinjalle yhdeksästä eteenpäin tunnin mittaisen tulikomentolyhenneharjoituksen, jonka jälkeen olin vapaa menemään nukkumaan. Linjamme toinen apukouluttaja jatkoi siitä viestiotteen laadituttamisella, johon osallistui myös krh-linja. 

Perjantaina oli kranaatinheitin- ja tulenjohtolinjoilla oli ohjelmassa heitinammunnat. Niiden toteutuminen oli vielä edellisenä päivänä vaakalaudalla, kun ei tiedetty, pääseekö linjamme kouluttaja paikalle. Ilman häntä, ammuntoja ei olisi voinut järjestää. Torstai-iltana kuitenkin varmistui, että ammunnat ammutaan. Perjantai aamupäivä kului kouluttajamme saapumista odotellessa kuivaharjoittelun ja oheiskoulutuksen merkeissä.

Lounaan jälkeen minä ja linjamme toinen apukouluttaja saimme tehtäväksi lähteä pystyttämään maalipusseja maalialueelle Tvärminneträsketiin, joka on 600 metriä leveä suo.  Se oli yksi inttiaikani paskimmista nakeista, mutta toisaalta sellainen reissu, jolle jo heti jälkeenpäin osasi nauraa. Suon vedenpinta oli poikkeuksellisen korkealla ja vettä oli pahimmillaan vyötäröön asti. Vesi oli tietenkin vielä jäässä, mutta jää niin heikkoa, ettei se ei kestänyt kävelyä ja konttauskin onnistui vain paikoittain. Eteneminen oli siis todella raskasta ja hidasta, koska jää piti polkea rikki mennessä. Muutaman kerran tuli kastauduttua oikein kunnolla, kun kompastuttiin tai jää petti kontatessa alta. Myös ainoana yhteydenpitovälineenämme ollut lähiradio pääsi pariin otteeseen kunnolla kosketuksiin veden kanssa, eikä sen jälkeen tahtonut enää toimia kunnolla. Se ei ainakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta tai uskoa tehtävän onnistumismahdollisuuksiin.

Suon puolivälissä olimme jo täysin kypsiä heittämään hanskat tiskiin ja palaamaan takaisin kuivalle maalle. Jostain kuitenkin löytyi motivaatio jatkaa vastarannalle asti. Kun vihdoin pääsimme sinne, olimme molemmat aivan jäässä, emmekä edes tunteneet jalkojamme kunnolla. Pystytimme maalit mahdollisimman nopeasti ja lähdimme palaamaan samaa reittiä, mitä olimme tulleet. Samalla nostimme uudelleen pystyyn tulomatkalla suon keskelle pystyttämämme maalit, jotka olivat kaatuneet tuulessa. Toinen niistä kaatui uudelleen, jo ennen kuin olimme takaisin kuivalla maalla, toinen pysyi onneksi pystyssä koko ammuntojen ajan.

Perillä tulenjohtopaikalla pääsimme heti vaihtamaan kuivat vaatteet päälle lämpimässä autossa. Kummallakaan meistä ei kuitenkaan ollut vaihtojalkineita mukana, sillä emme olleet tulleet edes ajatelleeksi, että vettä olisi niin paljon, että kumisaappaat kastuisivat sisältäkin. Hetken sinnittelimme sillä, mitä meillä oli, kunnes tuli käsky palata leirintäalueelle hakemaan nahkavarsikenkämme teltasta. Oli mahtava tunne, kun sai vihdoin kuivat sukat ja kengät jalkaansa.

Ammunnat aloitettiin miltei heti, kun me apukouluttajat olimme päässeet pois maalialueelta. Oppilaat pääsivät siis aluksi toimimaan itse tulenjohtajina. Se sujui heiltä yllättävän hyvin. Pian tulenjohtovastuu siirtyi toiselle apukouluttajalle sillä välin, kun minä pidin tulenjohtopaikalle pääsyä odottavalle osastolle oheiskoulutusta piirumittakaavan laatimisesta ja sivuhavaintojen tekemisestä. Loppuiltapäivästä me apukouluttajat vaihdoimme paikkoja keskenämme. Siinä vaiheessa alkoi jo olla kiire päästä kranaateista eroon, joten sen sijaan, että oltaisi ammuttu kerta kenttään, korjaus ja vaikutus, niin kuin normaalisti, ammuttiin viisi kertaa kenttään, korjaus ja vaikutus. Käytössä oli kuitenkin vain yksi kevyt kranaatinheitin, joten ammunnat eivät olleet kovinkaan vaikuttavan näköiset. Oppilaat eivät pettymyksekseen myöskään päässeet näkemään yhtään latvaräjähdystä, vaikka taimmaiset maalit olivat miltei kiinni metsänreunassa. Viimeisen tulenjohtopartion kanssa pääsin ammuttamaan poikkeuksellisesti seitsemän kertaa, korjaus ja vaikutus (normaalisti viisi kertaa on maksimi). Ensimmäiset iskemät osuivat nätisti yhteen nippuun, mutta 230 piirua oikealle maalista. Korjaus meni kuitenkin täysin nappiin ja viimeiset seitsemän kertaa osuivat kuin ämpäriin juuri mihin piti. Se oli upea loppuhuipennus ammunnoille.

Lauantaina tulenjohtolinjalla oli jäljellä enää leirin purku sekä oppitunti. Me apukouluttajat lähdimme takaisin Santahaminaan heti oppitunnin jälkeen kalustokuorma-autolla. Oppilaat tulivat pari tuntia myöhemmin perässä linja-autolla. Perillä alkoi välitön kalustohuolto, joka tällä kertaa sujui nopeasti ja kaikin puolin mallikkaasti. Sen jälkeen oli asetarkastukset, päivällinen ja lopulta siivouspalvelu ja TKS-tarkastukset. Vaikka linjamme toimikin koko iltapäivän tehokkaasti, olimme silti jostain syystä taas viimeisiä, jotka olivat valmiita.

Tällä viikolla oppilailla on edessään AUK:n rankin koetus eli ensimmäinen ryhmänjohtajan tutkinto, jonka läpäistyään he ansaitsevat oikeuden käyttää koulutushaaramerkkiä. Jännityksellä odotan miten linjamme oppilaat pärjäävät. Vaikka muut linjat usein vähän naureskelevatkin tulenjohtolinjalle, joukkueemme on jo ainakin kolmella viime kurssilla voittanut koulun ryhmätaitokilpailun. Saa nähdä jatkuuko voittoputki. Toivottavasti.