sunnuntai, 25. toukokuu 2008

Ohi on!

Viimeinen palvelusviikkoni kului aikalailla samoissa merkeissä kuin mikä tahansa muu viikko. Palasin lomilta maanantai-iltana. Tiistaina oli edessä lähtö maastoon PH2:lle. Lähtö tapahtui kuitenkin vasta etulounaan jälkeen, joten aamupäivällä ehdin suorittaa lihaskuntotestin. Se meni paremmin kuin odotin. Tulokset olivat samaa luokkaa kuin p-kaudella. Punnerruksista ja selkälihaksista tuli kiitettävä, vatsoista ja vauhdittomasta pituudesta hyvä ja leuoista huono. Ihan rapakuntoon en siis ole johtajakaudella joutunut, vaikka jotain tässä on kuitenkin alettava tehdä sen ehkäisemiseksi.

PH2 ei alkanut kovin lupaavasti. Vielä kasarmilta lähdettäessä ilma oli kaunis, eikä polkupyörämarssille tullut mieleenkään laittaa sadeasua päälle. Kuitenkin, mitä lähemmäs pääsimme harjoitusaluetta, sitä enemmän taivaalta alkoi tihkuttaa vettä. Loppumatkasta sitä tuli kaatamalla rakeiden kera. Suurin osa johtueestamme ehti pahimman sateen alta pois ja sai sadevaatteet puettua ajoissa päälle. Minä toimin marssin jälkipään valvojana, joten kastuin aivan läpimäräksi – kuten kastuivat myös minun edelläni pyöräilleet muutamat muusta johtueesta jälkeen jääneet taistelijat. Sadeasu ei enää paljon auttanut, siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsimme perille. Onneksi kesä kuitenkin kuivasi muutamassa tunnissa sen, minkä oli kastellut, eikä loppuleirin aikana enää satanut.  

Harjoituksen ensimmäinen päivä kului pääasiassa puolustukseen ryhmittymistä kertaillessa. Illalla käytiin hyökkäykseen liittyen läpi jonopisteluettelon ja tulivalistelun laatiminen. Lisäksi harjoiteltiin, miten tulenjohtoryhmä toimii, kun hyökkäyksessä kohdataan vihollinen sekä minkälaisen vuoropuhelun tulenjohtaja ja joukkueenjohtaja siinä tilanteessa käyvät.

Toinen päivä oli varattu kokonaan hyökkäysharjoittelulle. Lähdimme liikkeelle heti aamupalan jälkeen. Aamupäivällä harjoiteltiin perusasioita, eli maalin paikantamista, tulikomennon muodostamista ja viestittämistä sekä tulen korjaamista. Lounas syötiin ryhmitysalueella. Sen jälkeen hyökkäys jatkui. Iltapäivällä opeteltiin kranaatinheitinjoukkueen lyhytkantamenetelmän käyttö, kerrattiin tulensiirron tekeminen ja harjoiteltiin tarkistusammuntojen suorittaminen. Lisäksi laadittiin muutama tulivalmistelu hyökkäykseen liittyen. Iltapäivän hyökkäys päättyi takaisin ryhmitysalueelle. Siellä ryhmityttiin puolustukseen ja paikannettiin alkutorjunta, ennen kuin oli viimein päivällisen aika. Päivällisen jälkeen upseerioppilaat pääsivät vielä ks-mittaamaan. Tehtäviä oli kaksi, joista jälkimmäisen sulkupiste oli sotilaskotiautolla.

Harjoituksen viimeinen päivä alkoi leirin purkamisella. Aamupalan jälkeen toteutettiin harjoituksen sovellettu vaihe. Upseerioppilaat harjoittelivat pienoiskoossa jääkärijoukkueen perustaistelumenetelmiä ja tulenjohtoryhmän toimenpiteitä niiden aikana. Aluksi harjoittelu tapahtui kuivaharjoitteluna, myöhemmin paukkupatruunoiden ja savuheitteiden kera. Sovelletun vaiheen jälkeen syötiin lounas ja palattiin kasarmille, missä loppupäivä oli varattu huoltoon.

Perjantaina

koitti minun kotiutumispäiväni. Päivässä ei ollut sellaista juhlan tuntua, jota ehkä olisi voinut odottaa. Aamu alkoi varsin arkisesti tväl-materiaalin ja varusteiden luovutuksella sillä välin, kun muut upseerikokelaat olivat valvomassa aselajiopin koulutyötä. Sen jälkeen oli vuorossa odottelua. Varuskuntasairaalassa oli onnistuttu hukkaamaan kotiuttamistarkastukseni tiedot, eikä palvelustodistustani saatu sen takia tulostettua. Ongelma saatiin kuitenkin onneksi melko nopeasti ratkaistua, eikä lähtöni sen takia juuri viivästynyt. Lounaan jälkeen nautimme kouluttajien huoneessa munkkikahvit, joiden päätteeksi sain käteeni sotilaspassin ja muutaman muistoesineen. Sitten olinkin vapaa lähtemään. Houkutus puhallella portilla seisseelle sotilaspoliisille nollia oli suuri, mutta onnistuin vastustamaan kiusauksen. Hän tuskin olisi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Kotiutumisviikonloppuni on sujunut varsin rauhallisissa merkeissä. Virallisestihan tänään on vasta se päivä, jonka päätteeksi siirryn reserviin. Tai siirtyisin, ellen aloittaisi heti huomenna sopimussotilaana Haminassa. Hetkeäkään en siis ehdi oikeasti nauttia reservin auringosta. Sopimukseni kestää alkuun 4.7. asti, mutta jos hyvin käy, jatkoa saattaa seurata. Palvelusarvoni on kersantti, sillä kotiutumiseni tuli kaikille sen verran yllätyksenä, ettei minua ole ehditty ylentää vänrikiksi. Hieman jännittää siirtyä yhtäkkiä kesken kurssin varusmiehestä henkilökuntaan, mutta enköhän minä sopeudu. Upseerioppilaille uusi asemani saattaa tulla melkoisena yllätyksenä. Harva heistä kai tietää, että olen jäämässä sopimussotilaaksi. Tornareita on  toki heidän keskuudessaan liikkunut, mutta niitähän liikkuu aina.

Blogini ylläpitoa en aio enää sopparikaudella jatkaa – ainakaan nykyisessä laajuudessaan. Kenties joitain satunnaisia kirjoituksia palveluksen jälkeisistä tunnelmista tänne vielä ilmestyy. Kiitokset siis tässä vaiheessa kaikille lukijoille ja etenkin kommentteja kirjoittaneille. On ollut todella mukava huomata, että tarinani on kiinnostanut niin monia.  

maanantai, 19. toukokuu 2008

Viimeisiä viedään

Aamut sen kuin hupenevat – sitä nopeammin mitä vähemmän niitä on jäljellä. Viime viikolla sain hoidettua ison osan kotiuttamiseen liittyvistä asioista. Keskiviikkona kävin lääkärintarkastuksessa, tein johtajaprofiilin ja täytin varusmiesten loppukyselyn. Perjantaina juoksin cooperin. Vielä pitäisi suorittaa lihaskuntotesti, käydä valokuvauksessa ja palauttaa varusteet. Sitten se onkin siinä. 

Matkaa cooperissa taittui tällä kertaa 2320 metriä. Todella surkea tulos, mutta en voi syyttää siitä kuin itseäni. Vaikka olen jokaisen cooperin-testin jälkeen vannonut alkavani liikkua enemmän, todellisuudessa kaikenlainen liikunta (niin pakollinen kuin vapaaehtoinen) on vain vähentynyt palveluksen edetessä. Ehkä nyt, kun kotiudun, onnistun taas löytämään sen liikuntakipinän, mikä minulla ennen inttiä oli.

Viikko-ohjelman mukaista palvelusta minulla ei viime viikolla juuri ollut. Torstaina upseerioppilailla oli kolmas pommausharjoitus. Upseerikokelaat eivät kuitenkaan osallistuneet siihen, vaan me suuntasimme heti aamusta Valkjärven maastoon pitämään täydennyskurssi 5/232:n johtamisharjoituksen rasteja. Minut oli määrätty 1. rastille yhdessä patterimme kahden tiedustelutulenjohtokokelaan kanssa. Kurssilaisia kävi rastillamme hyvin epäsäännölliseen tahtiin, joten rastisuoritusten välissä ehdimme hyvin grillailla makkaraa nuotiolla ja jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Nautin tosin rastin pitämisestäkin. Oli hauska näytellä case-tehtäväämme ja seurata kuinka erilaisiin ratkaisuihin kurssilaiset päätyivät ongelmaa ratkoessaan.

Lomat ovat kuluneet tällä kertaa vielä nopeammin kuin yleensä – jos se vaan suinkaan on mahdollista. Kohta on jo aika pakata siviilivaatteet lomakassiin ja suunnata viimeistä kertaa varusmiehenä kohti Haminaa. Edessä on vielä pari yötä metsässä PH2:n merkeissä, ennen kuin perjantaina kotiudun. Virallisesti minusta tosin tulee reservin upseerikokelas vasta sunnuntain vaihtuessa maanantaiksi. Vähän on haikea mieli, vaikka ei kai sitä ole vieläkään ihan tajunnut, kuinka lähellä loppu oikeasti on.

tiistai, 13. toukokuu 2008

Yllättäviä käänteitä

Viimeinen viikko ennen upseerioppilaiden saapumista sujui aikalailla samoissa merkeissä kuin edellinenkin. Nautimme myöhäisistä herätyksistä, kiireettömistä päivistä, pitkistä ruokatauoista ja vielä pidemmästä vapaa-ajasta iltaisin. Lopullinen tieto patterin vahvuudesta nimilistoineen tuli vasta torstaina – kurssin alkua edeltävänä päivänä. Silloin pääsimme laittamaan tuvat kuntoon upseerioppilaita varten. Tarkastimme kaappivarustukset, järjestelimme punkat ja asettelimme jokaista varten valmiiksi odottamaan muistiinpanovälineitä ja kurssin läpiviennin. Enää patteri ei tuntunutkaan niin tyhjältä. Tunnelma oli odottava.

Uusien upseerioppilaiden vastaanotto oli tällä kertaa tulenjohtopatterin vastuulla. Ensimmäiset bussit saapuivat tykistökasarmin kentälle perjantaina 18.4. puoli kuuden aikoihin aamulla. Sen jälkeen busseja ajoi paikalle tasaiseen tahtiin aina annettuun takarajaan asti. Patterimme kokelasvanhimpana minun tehtäväni oli huolehtia, että koko kurssi saatiin ajoissa järjestettyä kahdeksaan riviin kurssin johtajan puhuttelua varten. Niinpä tasan kello 5.45 pääsin huutamaan nuo legendaariset sanat, joilla kurssi toisensa jälkeen on alkanut: ”Kurssi! Kahdeksaan riviin – järjesty!”. Huutoni kantautui kaiken hälinän keskellä epäilemättä vain kaikkein lähimpänä seisoneiden korviin, mutta kun he alkoivat ojentautua, muut seurasivat ketjussa perässä.

Ensimmäinen viikonloppu kului opetettaessa uusia upseerioppilaita talon tavoille. Se osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Patterin säännöt ja toimintatavat olivat meille upseerikokelaille ehkä liiankin itsestään selviä. Emme olleet tulleet edes ajatelleeksi, kuinka monella eri tavalla asiat on voitu opettaa eri perusyksiköissä. Kesti hetken tajuta, että monet asiat täytyy oikeasti vääntää rautakangesta, jotta ne sujuisivat heti ensimmäisellä kerralla oikein. En kuitenkaan usko, että upseerioppilaat huomasivat, kuinka hukassa tunsimme välillä olevamme. Olivathan he paljon enemmän hukassa kuin me.

Lisäjännitystä ensimmäiseen viikonloppuun toi Niinisalosta upseerioppilaiden mukana kantautunut vatsatauti. Taistelijoita jouduttiin evakuoimaan varuskuntasairaalaan tasaiseen tahtiin heti kurssin alkuhetkistä lähtien. Useimmat sairastuneet pääsivät onneksi palaamaan riviin jo viikonlopun jälkeen. Ihan täysin vatsatautia ei kuitenkaan ole vieläkään nujerrettu, vaan uusia sairastuneita tuli vielä viime viikollakin. 

Kurssin ensimmäinen viikon upseerioppilaat viettivät pääosin oppitunneilla luokka Vimpelissä ja Maneesissa. Upseerikokelaiden osalta se tarkoitti mukavan kevyttä laskua takaisin armeijan arkeen. Alkuviikosta päivät kuluivat kokelastuvassa rötvätessä – ja tuli siinä muutama koulutuskorttikin laadittua. Torstaina minä pääsin pitämään johtueellemme oppitunnin käsisuuntakehän korjauksien määrittämisestä sekä koko patterille oppitunnin johtamissuorituksen arviointilomakkeiden täyttämisestä. Perjantaina olin johtueemme kouluttajan pitämissä sulkeisissa esimerkkiosastona näyttämässä mallisuorituksen eteen- ja olalleviennistä. Aseotteet eivät koskaan ole olleet vahvuuteni, joten suoritus jännitti etukäteen. Ahkera harjoittelu kuitenkin palkittiin ja suoritus sujui ilman sen suurempia kommelluksia.

Kurssin toisella viikolla me upseerikokelaat pääsimme näkemään jo vähän enemmän elämää kokelastuvan ulkopuolella. Tiistaina pidin oppitunnin tulenjohtotason käyttökuntoon laitosta ja tasoon tehtävistä merkinnöistä. Keskiviikkona, eli vappuaattona, oli ensimmäinen pommaus-harjoitus. Vietimme päivän Suurenahonpeltojen laidalla. Siellä opetimme upseerioppilaille muun muassa vahvennetun jääkärijoukkueen etenemismuotoja ja tulenjohtoryhmän asemaanmenon. Sää oli mitä mainioin. T-paidassakin meinasi tulla kuuma, kun aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Voin vain kuvitella, kuinka hikiset oltavat upseerioppilailla on täytynyt taisteluvarustuksessaan olla. Toinen pommaus-harjoitus oli perjantaina. Silloin kerrattiin edellisen harjoituksen asioita ja harjoiteltiin uutena asiana tulenjohtopaikan ja maalien paikantamista sekä tasolla että sanomalaitteen 9-ohjelman avulla.

Lauantaina pidimme upseerioppilaille suunnistusharjoituksen. Sen tarkoituksena oli ensinäkin opettaa upseerioppilaille nousujohteisesti suunnistuksen perustaitoja ja toiseksi näyttää heille, millaisina alokkaiden ensimmäiset suunnistusharjoitukset kannattaa toteuttaa. Harjoitusta varten virittelin aamupäivän aikana Tarmolan metsiin pari rullaa sinistä kreppinauhaa, jonka varrelle asetin kolme rastia. Upseerioppilaiden tuli kulkea kreppinauhaa pitkin ja paikantaa rastit kartalta. Minun rastini oli kolmesta rastista helpoin. Toisella rastilla upseerioppilaiden piti löytää rastit lähtöpaikalla annetun suunnan ja etäisyyden avulla. Kolmas rasti oli pistesuunnistusrasti, jossa oli kolmella eri tasolla kullakin kolme rastia (eli yhteensä yhdeksän rastia). Lähimpien rastien löytämisestä sai pisteen, toiseksi lähimpien löytämisestä kaksi pistettä ja kauimmaisten löytämisestä kolme pistettä.  

Kurssin toinen viikko oli varmasti henkisesti raskas upseerioppilaille. Uutta asiaa tuli paljon eikä vapaa-aikaa juuri ollut. Tiistai-ilta kului pommaukseen valmistauduttaessa. Torstai-, perjantai- ja lauantai-ilta olivat puolestaan varattu viesti- ja kalustokoulutusta varten. Silloin upseerioppilaat pitivät toisilleen rasteja sanomalaitteesta, partiosanomalaitteesta, LV 217 M ja LV 241 radioista, keskusosakeskuksesta sekä käsisuuntakehämittauksen (ks-mittauksen) tasotyöstä. 

Viime viikolla, eli kurssin kolmannella viikolla, upseerioppilaat pääsivät viimein viettämään ensimmäiset yönsä Haminan metsissä perusharjoitus 1:n (PH1) merkeissä. Matkaan kohti Honkaniemenkankaan soramonttuja lähdettiin tiistai-aamuna. Matkaa polkupyörän selässä kertyi kymmenisen kilometriä. Perillä harjoiteltiin loppupäivä tulenjohtoryhmän puolustukseen ryhmittymistä sekä tulenjohtopaikan ja maalien paikantamista tulenjohtoaliupseerin johdolla. Illalla pidin nopeat koulutukset paukku- ja valohälyttimen asentamisesta sekä lähivartiomiehen ja vartio-au:n toiminnasta. Lisäksi johtueemme toinen upseerikokelas opetti WildBig -valonvahvistimen käytön. Nukkumaan päästiin ensimmäisenä iltana ”vasta” kello 23 aikoihin.

Toinen

päivä maastossa kului edelleen tulenjohtoryhmän puolustukseen ryhmittymiseen liittyviä temppuja harjoitellessa. Uutena asiana tulivat tulenjohtajan I tarkastus- ja käskykierroksen toimenpiteet, puhelinlinjan rakentaminen komppanian komentopaikalle, pitkälanka-antennin rakentaminen, ryhmien pesäkkeiden mittaaminen ja yhteydenotot naapureihin. Illalla upseerioppilailla oli mahdollisuus käydä sotilaskotiautolla.

Torstaina oli jäljellä enää harjoituksen sovellettu vaihe. Minä toimin ”pommipartiona”, eli kuittasin tulenjohtoryhmien lähettämät tulikomennot ja lähetin heille ”ampuu” ja ”ampunut” ilmoituksia. Tulenjohtueemme toinen upseerikokelas hyökkäsi yhdessä ylimääräisten viestimiesten kanssa tulenjohtoryhmiämme vastaan. Tulenjohtoryhmät puolustautuivat paukkupatruunoin ja ampumalla kuvitteellista epäsuoraa tulta.

Sovelletun vaiheen jälkeen oli vuorossa leirin purku. Kouluttajamme teki johtueellemme samanlaisen tarjouksen kuin aikanaan meidän kurssillamme. Mikäli upseerioppilaat saisivat kaiken kaluston laskentavalmiiksi 50 minuutissa tai alle, he saisivat pyöräillä kasarmille pelkässä taisteluvarustuksessa. Jos aikaa menisi yli 50 mutta alle 60 minuuttia, he pyöräilisivät tulenjohtovarustuksessa. Mikäli 60 minuuttia ylittyisi, he pyöräilisivät tulenjohtovarustuksessa reput kiinnitettynä pyörän tarakalle. Upseerioppilaat ottivat tarjouksen vastaan ja sykkivät kiitettävästi 49 minuutin ajan ansaiten parhaan ”palkinnon”.

Kaiken kaikkiaan PH1 sujui oikein hyvin, vaikka edellisen viikon kauniit ilmat olivat enää muisto vain. Minun osaltani tunnelmaa kuitenkin varjosti kylmyyden ja sateiden lisäksi epätietoisuus palvelukseni jäljellä olevasta kestosta. Olin saanut maanantaina, ennen harjoitukseen lähtöä, kuulla patterimme päälliköltä, ettei Santahaminassa allekirjoittamani palvelussitoumus ehkä sittenkään ole ihan lainmukainen. Oikeusupseeri oli selvitellyt asiaa ja näytti siltä, että minut jouduttaisiin kotiuttamaan jo 25.5., kun 362 palvelusvuorokautta tulee minulla täyteen. Lopullinen vahvistus asiaan tuli keskiviikko-iltapäivänä, kun päällikkö vieraili ryhmityksessä kertomassa huonot uutiset. Yhtäkkiä kymppini mahtuivatkin yhden käden sijaan yhteen sormeen. Huonojen uutisten ohessa tuli onneksi myös erittäin hyviä uutisia. Niistä kuitenkin enemmän vasta sitten, kun asiat varmistuvat...

sunnuntai, 13. huhtikuu 2008

Jäähyväiset Santahaminalle

”Aliupseerikoulussa hälytys!” kuului koulun keskusradiosta viime viikon tiistai-aamuna kello 04.50. Ryhmänjohtajan tutkinto oli alkanut. Kuulutus aiheutti melkoista hämmennystä oppilaiden keskuudessa. Osa oppilaista luuli hälytystä palohälytykseksi ja alkoi valua peittoihin käärittynä ulos, osa pyöri ympäriinsä ja ihmetteli mistä oikein on kyse. Oli kuitenkin niitäkin, jotka nohevina tajusivat heti alkaa pakkaamaan taistelu- ja kenttävarustusta. Paitsi oppilaiden keskuudessa, aiheutti hälytys hämmennystä myös apukouluttajissa. Meitä ei ollut varoitettu siitä etukäteen, joten osa epäili, että päivystäjälle tullut puhelu saattaisi olla samalla viikolla kotiutuvien kaartinjääkäreiden TJ- tai aprillipila. 

Tutkinnon ensimmäinen päivä oli varattu koulun yhteiselle ryhmätaitokilpailulle, jossa oppilaat marssivat linjoittain muodostetuissa ryhmissä Sipoon Östersundomista Santahaminaan ja suorittivat perillä rasteja. Marssin lähdön valvonta oli tulenjohtolinjan vastuulla, joten minä siirryin ensimmäisen kyydin mukana lähtöpaikalle. Sen löytäminen osoittautui hieman ongelmalliseksi. Karttaan oli merkitty eri lähtöpaikka, kuin mitä minulle oli kerrottu. Syntyi siis epäselvyys siitä, pitäisikö lähdön tapahtua karttaan merkitystä paikasta vai saamieni ohjeiden mukaan pari kilometriä kauempana sijaitsevan koulukeskuksen pihasta, niin kuin meidän kurssillamme. Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuin vihdoin saamaan puhelimitse yhteyden kilpailun valvojaan, joka vahvisti lähtöpaikaksi koulukeskuksen pihan. Pidentynyt marssimatka luonnollisesti aiheutti närää monissa oppilaissa ja jouduin aikamoisen palauteryöpyn kohteeksi.

Kun viimeinen ryhmä oli saatu liikkeelle, palasin takaisin saarelle odottamaan seuraava tehtävää. Se tuli noin tunnin odottelun jälkeen. Siirryimme yhdessä tulenjohtolinjan toisen apukouluttajan kanssa esteradan kupeeseen pitämään käsikranaatin tarkkuusheittorastia. Kesti kuitenkin pari tuntia, ennen kuin ensimmäinen ryhmä saapui. Sen jälkeen ryhmiä valui rastillemme melko tasaiseen tahtiin. Pimeän tultua heittäminen vaikeutui huomattavasti, sillä maaleja enää nähnyt kovin hyvin. Tuloksiin se ei kuitenkaan tuntunut pahemmin vaikuttavan. 3-4 osumaa 10 kranaatilla oli aikalailla keskivertotulos ja taidettiinpa päivän paras tulos, 6 osumaa, tehdä vasta pimeällä. Viimeinen ryhmä, joka oli sattumoisin tulenjohtolinjalta, poistui rastiltamme vasta hieman jälkeen puolenyön ja saapui maaliin kello 02.01. Tulenjohtolinja ei muutenkaan menestynyt tällä kertaa ihan toivotulla tavalla, vaan ryhmätaitokilpailun voitto meni p-kokeiden rästijöistä muodostetulle sekaryhmälle.

Koska ryhmätaitokilpailu venyi tuntikausia odotettua pidemmäksi, kouluttajamme päätti jättää pois ohjelmasta telttapaikan ja -kaluston etsimisen tasolaskun avulla, johon meidän kurssimme sai aikanaan kulutettua kolmisen tuntia. Myös yön tasotehtävärasti siirtyi seuraavalle illalle. Oppilaat pääsivät siis suoraan maalista pystyttämään telttoja Hevoshaan kentälle. Unta he ehtivät tutkinnon ensimmäisenä yönä saada ehkä kolme tuntia. ”Ajoon!” -komento tuli puoli seitsemältä.

Keskiviikkona suoritettiin tutkinnon linjakohtaiset rastit. Ne olivat samat kuin meidän kurssillamme. Suoritusaikaa tosin oli tällä kertaa rajoitettu 30 minuuttiin per rasti, mikä tehosti väsyneiden oppilaiden toimintaa huomattavasti. Rastien jälkeen oli vuorossa kirjallinen koe sekä edellisenä yönä väliin jääneet tasotehtävät. Kun ne oli saatu tehtyä joskus kello 20 maissa, oppilaat pääsivät pystyttämään telttoja ja me apukouluttajat puolestaan saimme luvan mennä pariksi tunniksi sisään kasarmille nukkumaan. ”Ajoon!” -komento tuli oppilaiden yllätykseksi kello 21.30 – juuri kun teltat alkoivat olla valmiina. Sen jälkeen heillä oli tunti aikaa purkaa teltat ja valmistautua linjamme partiotaitokilpailuun, joka alkoi yömarssilla Vuosaaresta Santahaminaan.

Ensimmäinen kolmihenkinen partio lähti Vuosaaresta liikkeelle puoliltaöin, viimeinen noin tuntia myöhemmin. Vielä ensimmäiselle tarkastuspisteelle partiot tulivat lähtöjärjestyksessä, mutta sen jälkeen eroja alkoi syntyä. Toisella tarkastuspisteellä partioiden välillä oli jo selkeitä eroja ja maaliin viimeinen partio tuli yli kaksi tuntia ensimmäisen jälkeen. Siinä vaiheessa kello oli hieman yli kuusi aamulla. Seitsemältä alkoi kilpailun rastiosuus, jolla partioiden väliset erot kasvoivat entisestään. Nopein partio kiersi rastit alle kahdessa tunnissa, hitaimmalla meni yli viisi tuntia. Kalustohuolto aloitettiin heti, kun ensimmäiset partiot olivat maalissa, joten oppilaat pääsivät suorittamaan asehuollon ja henkilökohtaisen huollon melkein heti, kun viimeinen partio oli ylittänyt maaliviivan.

Perjantai kului minun osaltani varusteita palauttaessa ja muita Haminaan siirtoon liittyviä asioita hoitaessa. Kahden aikoihin kävin koulun johtajan loppuhaastattelussa ja sain luvan lähteä lomille. Olin kuitenkin jo aiemmin ehtinyt luvata linjamme kouluttajalle, että pitäisin iltapäivän palauttavan liikuntakoulutuksen. Osittain sen takia ja osittain siksi, että olin sopinut lähteväni heti lomatarkastuksen jälkeen muiden apukouluttajien kanssa ottamaan pari sotilaallista lähtöni kunniaksi, päätin jäädä saarelle pyörimään vielä melkein kuuteen asti.

Maanantaina palasin hieman haikein mielin Haminaan. Bussi oli perillä linja-autoasemalla jo hieman ennen kymmentä, joten jäi pari tuntia aikaa orientoitua paluuseen ja käydä sotilaskodissa kahvilla. Ihan niin kauaa emme siellä kuitenkaan patterimme muiden kouluttajakokelaiden kanssa viihtyneet, vaan ilmoittauduimme yksikössämme hyvissä ajoin ennen kello 12 takarajaa. Maanantai-päivä kului oikeastaan kokonaan Haminassa oloon totutteluun, oman kaapin järjestelyyn, varusteiden vaihtamiseen parempiin ja lomasuunnitelman tekoon.

Tiistai ja keskiviikko menivät pääasiassa tulenjohtopäällikkökurssin merkeissä. Tiistaina käytiin läpi teoriapuolta tuliyksiköiden käytöstä sekä tulenjohtopäällikön tehtävistä ja hänen laatimansa suunnitelman sisällöstä. Keskiviikkona laadimme itse tulenjohtopäällikön suunnitelman annetun lähtökohtatilanteen pohjalta ja valmistelimme puolustuksen tulisuunnitelman komppaniamme alueelle. Lisäksi keskiviikkona käytiin läpi teoriaa hyökkäyksen erityispiirteistä tulenjohtopäällikön kannalta ja kerrattiin tulivalmistelun suunnittelu.

Sekä tiistai- että keskiviikko-iltapäivän päätteeksi oli varattu aikaa liikunnalle. Tiistaina kävimme Haminan uimahallissa uimassa. Keskiviikkona meidän oli tarkoitus tutustua esteradan esteiden oikeisiin suoritustapoihin. Koska aikaisemmin päivällä oli satanut vettä ja räntää (ah, Haminan sää) ja esteet olivat märkiä, se kuitenkin peruuntui. Saimme sen sijaan itse valita miten liikumme. Tunsin oloni hieman flunssaiseksi, joten päädyin lähtemään ihan vaan rauhalliselle kävelylenkille Vilniemen suuntaan.

Torstai-aamu alkoi patterin päällikön pitämällä lyhyellä ”oppitunnilla” patterin valvojan tehtävistä. Sen jälkeen koko loppupäivä oli varattu viikon mittaan suunnittelemamme liikunnan koulutyön rastien kokeilemiseen. Aikaa siihen meni kuitenkin alle tunti, joten kello ei ollut kymmentäkään, kun olimme jo valmiita. Seuraavat nelisen tuntia kuluivat siis lomille lähtöä valmisteltaessa ja odoteltaessa. 

maanantai, 31. maaliskuu 2008

Sata salamaa iskee tulta... ja kokelas gonahtaa?!

Viime viikko vietettiin Syndalenissa ampumaleirillä. Leiri ei ollut meille apukouluttajille läheskään niin suklainen kuin olimme odottaneet. Päivät olivat pitkiä ja iltaisin jouduimme valvomaan myöhään pitämässä oppilaille koulutusta ja valmistelemassa seuraavan päivän ammuntoja. Sauna- ja sotilaskotimahdollisuus oli kuitenkin tulopäivää lukuun ottamatta joka ilta ja sitä hyödynnettiin ahkerasti. Säätkin onneksi suosivat keskiviikkoa lukuun ottamatta. Silloin oli kylmää ja kurjaa ja satoi useita kymmeniä senttejä lunta.

Palasimme pääsiäislomalta maanantaina poikkeuksellisesti jo kello 18 pakkaamaan varusteita ja kalustoa valmiiksi leirille lähtöä varten. Toisin kuin viime kurssilla, tällä kertaa myös tulenjohtolinja pakkasi autonsa jo illalla, joten aikaisessa paluussa oli jopa jotain järkeä. Herätys oli tiistai-aamuna 05.20 (johtajilla 05.05) etuaamupalan ja esivastaanoton takia. Sen jälkeen pyöriteltiin taas peukaloita, kunnes leirin varo-oppitunti alkoi kello 07.30.

Aamupäivällä pikkulinjojen oppilaat ampuivat kohdistusammunnat kadettikoulun ampumaradalla. Iltapäivällä heillä oli ohjelmassa lähiammunnat. Ne kuitenkin jouduttiin perumaan ammunnan johtajan sairastumisen vuoksi. Iltapäivä kului siis mitä ilmeisimmin lähtöä odotellessa kenties jonkinnäköisen täyteohjelman merkeissä. Pikkulinjojen apukouluttajien puolestaan oli tarkoitus lähteä matkaan heti aamusta. Koska kukaan meistä ei ollut tajunnut käydä aamupalan yhteydessä hakemassa meille lounaspusseja mukaan, söimme kuitenkin lounaan vielä saarella. Se oli oikeastaan parempi niin, sillä perillä Syndalenissa seuraavan päivän ammuntojen valmisteluun meni vain pari tuntia. Sen jälkeen istuimme toiset pari tuntia leirintäalueella nuotion ääressä odottelemassa oppilaiden saapumista. Odottelu olisi voinut käydä todella pitkäksi, jos olisimme lähteneet liikkeelle alkuperäisen aikataulun mukaisesti.

Oppilaat saapuivat kuuden aikoihin. Sen jälkeen oli vuorossa päivällinen ja majoittuminen. Kun teltat oli viimein saatu pystyyn ja polttopuut hakattua, muut apukouluttajat sekä krh- ja pst-linjojen oppilaat painuivat nukkumaan. Tulenjohtolinja jäi kuitenkin vielä hieromaan naamiointia vimosen päälle kuntoon sekä tekemään iltatehtäviä minun johdollani. Meni puolisentoista tuntia, ennen kuin viimeinen linjamme oppilaista oli saanut kaikki viisi tehtävää ratkaistua oikein. Pääsin siis nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Kahdelta yöllä linjamme toinen apukouluttaja herätti pysyväisviikkokokeen rästijät tekemään uusintakoetta. Minä sain onneksi nukkua yöni rauhassa. 

Ammunnat alkoivat keskiviikkona ryhmän puolustusammunnalla. Aamupäivä kului kuitenkin vielä kuivaharjoitteluun. Lisäksi muut apukouluttajat pitivät oheiskoulutusta puolustukseen ryhmittymisestä sekä asekäsittelystä. Koska minulle ei ollut mitään varsinaista tehtävää, toimin apukouluttajana kuivaharjoittelussa. Lisäksi autoin kuljettajaamme tulenkuvauskenttien viimeistelyssä eli TNT-palojen kiinnittämisessä. Iltapäivällä pidin rastia toiminnasta kohdattaessa miinoite. Rastin kestoksi oli määrätty puolitoista tuntia, vaikka niin yksinkertaisen asian opettamiseen olisi varmasti riittänyt puolet siitä. Pidin saman rastin kolme kertaa, joten voitte arvata, että lopussa ei jaksanut enää ihan hirveästi kiinnostaa.

Ammuntojen päätyttyä oppilaat palasivat ryhmitykseen. Me apukouluttajat puolestaan lähdimme valmistelemaan seuraavan päivän ammuntoja. Pääsimme takaisin leirintäalueelle vasta hieman ennen kahdeksaa illalla. Siellä ehdimme käydä nopeasti sotilaskodissa, ennen kuin oli aika aloittaa iltatehtävien teettäminen ja tulenkuvauskenttien rakentaminen. Iltatehtävät sujuivat tällä kertaa poikkeuksellisen nopeasti, joten tulenjohtolinjan oppilaatkin pääsivät nukkumaan hyvissä ajoin. Tulenkuvauskenttien rakentaminen sen sijaan oli odotettua hitaampaa ja kesti miltei puoleenyöhön. Siinä oli pinna kireällä itse kullakin, kun niitä kylmissämme näpersimme – eikä vähiten siksi, että puuhastelu esti tehokkaasti TJ 100 juhlintamme.

Torstaina pikkulinjojen oppilaat ampuivat ryhmän hyökkäysammunnan. Päivä kuitenkin alkoi taas kuivaharjoittelulla ja oheiskoulutuksella. Minä pidin aamupäivän ajan hyökkäysharjoittelurastia, jossa käytiin läpi hyökkäyksen eri vaiheet ja toteutettiin kahden ryhmän hyökkäys pienoiskoossa. Ensimmäinen pitämistäni rasteistani meni aikalailla päin helvettiä. Yritin edetä joukkueen johtajana joukon mukana metsän suojassa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. En nähnyt toista ryhmää ollenkaan ja liikkuminen oli todella hidasta ja hankalaa, koska lunta oli paikoittain polviin asti. Tavoitteeksi suunnittelemani ojakin tuli vastaan ennen kuin ryhmät olivat edes kohdanneet vihollista murtokohdassa. Onneksi oli aikaa toteuttaa vielä toinen hyökkäys takaisin tulosuuntaan. Tällä kertaa etenin itse tieuralla ja ryhmät molemmin puolin tieuraa supistetuin välein. Se toimi hyvin, joten jatkoin samalla tavalla myös muiden osastojen kanssa.

Oheiskoulutus jatkui iltapäivällä. En ollut saanut minkäänlaista valmistautumistehtävää sitä varten. Ammuntojen johtaja vaan tuli lounastauon alussa sanomaan, että voisin pitää saman rastin uudelleen samoille osastoille tai opettaa heille jotain muuta aiheeseen liittyvää, esimerkiksi asekäsittelyä. Päätin saman tien, etten jaksaisi enää ainakaan samaa rastia. Uuden aiheen keksiminen oli kuitenkin yllättävän vaikea. Vielä siinä vaiheessa, kun otin lounaan jälkeen ensimmäisen osaston haltuuni, en tiennyt tarkalleen, minkälaisen rastin heille pitäisin. Hetken miettimisen jälkeen päädyin opettamaan turvallista asekäsittelyä taisteluammunnoissa. Lisäksi harjoitutin yksittäisen taistelijan etenemismuotoja, tavoitteena olla dippaamatta aseen piippu lumeen. Rasti toimi mielestäni ihan hyvin siihen nähden, kuinka vähän aikaa sen suunnitteluun oli käytetty.

Torstai-ilta oli ensimmäinen ilta, kun apukouluttajillakin oli vähän enemmän vapaa-aikaa. Ehdimme käydä rauhassa saunassa ja sodessa ennen kuin oli aika aloittaa iltatehtävien tekeminen. Minä pidin tulenjohtolinjalle yhdeksästä eteenpäin tunnin mittaisen tulikomentolyhenneharjoituksen, jonka jälkeen olin vapaa menemään nukkumaan. Linjamme toinen apukouluttaja jatkoi siitä viestiotteen laadituttamisella, johon osallistui myös krh-linja. 

Perjantaina oli kranaatinheitin- ja tulenjohtolinjoilla oli ohjelmassa heitinammunnat. Niiden toteutuminen oli vielä edellisenä päivänä vaakalaudalla, kun ei tiedetty, pääseekö linjamme kouluttaja paikalle. Ilman häntä, ammuntoja ei olisi voinut järjestää. Torstai-iltana kuitenkin varmistui, että ammunnat ammutaan. Perjantai aamupäivä kului kouluttajamme saapumista odotellessa kuivaharjoittelun ja oheiskoulutuksen merkeissä.

Lounaan jälkeen minä ja linjamme toinen apukouluttaja saimme tehtäväksi lähteä pystyttämään maalipusseja maalialueelle Tvärminneträsketiin, joka on 600 metriä leveä suo.  Se oli yksi inttiaikani paskimmista nakeista, mutta toisaalta sellainen reissu, jolle jo heti jälkeenpäin osasi nauraa. Suon vedenpinta oli poikkeuksellisen korkealla ja vettä oli pahimmillaan vyötäröön asti. Vesi oli tietenkin vielä jäässä, mutta jää niin heikkoa, ettei se ei kestänyt kävelyä ja konttauskin onnistui vain paikoittain. Eteneminen oli siis todella raskasta ja hidasta, koska jää piti polkea rikki mennessä. Muutaman kerran tuli kastauduttua oikein kunnolla, kun kompastuttiin tai jää petti kontatessa alta. Myös ainoana yhteydenpitovälineenämme ollut lähiradio pääsi pariin otteeseen kunnolla kosketuksiin veden kanssa, eikä sen jälkeen tahtonut enää toimia kunnolla. Se ei ainakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta tai uskoa tehtävän onnistumismahdollisuuksiin.

Suon puolivälissä olimme jo täysin kypsiä heittämään hanskat tiskiin ja palaamaan takaisin kuivalle maalle. Jostain kuitenkin löytyi motivaatio jatkaa vastarannalle asti. Kun vihdoin pääsimme sinne, olimme molemmat aivan jäässä, emmekä edes tunteneet jalkojamme kunnolla. Pystytimme maalit mahdollisimman nopeasti ja lähdimme palaamaan samaa reittiä, mitä olimme tulleet. Samalla nostimme uudelleen pystyyn tulomatkalla suon keskelle pystyttämämme maalit, jotka olivat kaatuneet tuulessa. Toinen niistä kaatui uudelleen, jo ennen kuin olimme takaisin kuivalla maalla, toinen pysyi onneksi pystyssä koko ammuntojen ajan.

Perillä tulenjohtopaikalla pääsimme heti vaihtamaan kuivat vaatteet päälle lämpimässä autossa. Kummallakaan meistä ei kuitenkaan ollut vaihtojalkineita mukana, sillä emme olleet tulleet edes ajatelleeksi, että vettä olisi niin paljon, että kumisaappaat kastuisivat sisältäkin. Hetken sinnittelimme sillä, mitä meillä oli, kunnes tuli käsky palata leirintäalueelle hakemaan nahkavarsikenkämme teltasta. Oli mahtava tunne, kun sai vihdoin kuivat sukat ja kengät jalkaansa.

Ammunnat aloitettiin miltei heti, kun me apukouluttajat olimme päässeet pois maalialueelta. Oppilaat pääsivät siis aluksi toimimaan itse tulenjohtajina. Se sujui heiltä yllättävän hyvin. Pian tulenjohtovastuu siirtyi toiselle apukouluttajalle sillä välin, kun minä pidin tulenjohtopaikalle pääsyä odottavalle osastolle oheiskoulutusta piirumittakaavan laatimisesta ja sivuhavaintojen tekemisestä. Loppuiltapäivästä me apukouluttajat vaihdoimme paikkoja keskenämme. Siinä vaiheessa alkoi jo olla kiire päästä kranaateista eroon, joten sen sijaan, että oltaisi ammuttu kerta kenttään, korjaus ja vaikutus, niin kuin normaalisti, ammuttiin viisi kertaa kenttään, korjaus ja vaikutus. Käytössä oli kuitenkin vain yksi kevyt kranaatinheitin, joten ammunnat eivät olleet kovinkaan vaikuttavan näköiset. Oppilaat eivät pettymyksekseen myöskään päässeet näkemään yhtään latvaräjähdystä, vaikka taimmaiset maalit olivat miltei kiinni metsänreunassa. Viimeisen tulenjohtopartion kanssa pääsin ammuttamaan poikkeuksellisesti seitsemän kertaa, korjaus ja vaikutus (normaalisti viisi kertaa on maksimi). Ensimmäiset iskemät osuivat nätisti yhteen nippuun, mutta 230 piirua oikealle maalista. Korjaus meni kuitenkin täysin nappiin ja viimeiset seitsemän kertaa osuivat kuin ämpäriin juuri mihin piti. Se oli upea loppuhuipennus ammunnoille.

Lauantaina tulenjohtolinjalla oli jäljellä enää leirin purku sekä oppitunti. Me apukouluttajat lähdimme takaisin Santahaminaan heti oppitunnin jälkeen kalustokuorma-autolla. Oppilaat tulivat pari tuntia myöhemmin perässä linja-autolla. Perillä alkoi välitön kalustohuolto, joka tällä kertaa sujui nopeasti ja kaikin puolin mallikkaasti. Sen jälkeen oli asetarkastukset, päivällinen ja lopulta siivouspalvelu ja TKS-tarkastukset. Vaikka linjamme toimikin koko iltapäivän tehokkaasti, olimme silti jostain syystä taas viimeisiä, jotka olivat valmiita.

Tällä viikolla oppilailla on edessään AUK:n rankin koetus eli ensimmäinen ryhmänjohtajan tutkinto, jonka läpäistyään he ansaitsevat oikeuden käyttää koulutushaaramerkkiä. Jännityksellä odotan miten linjamme oppilaat pärjäävät. Vaikka muut linjat usein vähän naureskelevatkin tulenjohtolinjalle, joukkueemme on jo ainakin kolmella viime kurssilla voittanut koulun ryhmätaitokilpailun. Saa nähdä jatkuuko voittoputki. Toivottavasti.