Maanantai 9.7.

Tapasin Anskun Herttoniemen metroasemalla vähän ennen yhtä. Ihan niin kuin aamulla aavistelin, siinä vaiheessa iski jännityspaniikki. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja suutani kuivasi. Eihän sitä voinut olla jännittämättä, kun tunnelma asemalla oli niin käsin kosketeltavan kireä.

Bussimatka Santahaminaan sujui silmänräpäyksessä ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo portilla. Siellä meidät laitettiin etäisesti kolmiriviä muistuttavaan muotoon seisomaan ja odottamaan pasikuljetusta eteenpäin. Siinä odotellessa paikalle sattui MTV3:n kuvaaja. En ole kameroiden ystävä, joten yritin parhaani mukaan välttää kuvaan joutumista. Koska muodossa pyörimismahdollisuudet ovat kuitenkin varsin rajalliset, moni varmasti nähnyt pärstäni uutisissa.

Lopulta pasi saapui ja meidät kuljetettiin muonituskeskuksen eteen. Siitä kävelimme ensin elokuvasalin kautta huumekoirien ohi ja sitten ylös liikuntasaliin. Siellä alikersantit tarkistivat meidän paperit ja kertoivat mihin komppaniaan meidät on sijoitettu. Sain kuulla, että vietän p-kauden KrhK:ssa. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Mitä vittua, ei voi olla totta?!". Santahaminassa naiset on aina sijoitettu jompaan kumpaan kunniakomppaniaan, eli kesän saapumiserästä SpolK:iin ja talven saapumiserästä 2. JK:hon. Olin kyllä osannut aavistaa, että tällä kertaa käytännöstä saatettaisiin poiketa, mutta mielessäni ei ollut käynyt, että minä saattaisin olla yksi niistä "epäonnekkaista" muualle sijoitetuista. Kesti hetken ennen kuin totuus iski tajuntaan – ja kun se iski, pettymys oli valtava. Meinasi siinä muutama kyynelkin tirahtaa.

Siirryin vastahakoisesti KrhK:n pöytään juomaan teetä ja täyttämään sosiaalikuraattorin kyselylomaketta. Ansku ei ollut mahtunut kanssani samaan pasiin, joten kyttäsin myös haukkana ovea ja jännitin hänen puolestaan, mihin komppaniaan hän päätyy. Kun hän lopulta saapui ja käveli viereiseen SpolK:n pöytään, tunteeni olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin onnellinen, että edes toinen meistä oli saanut mitä halusi, toisaalta toivoin, että minä olisin ollut hänen asemassaan.

Elokuvasalista oman komppanian alikersantit veivät meidät yksikköön. Siellä paperit katsottiin vielä kolmannen kerran ja meille jaettiin laput, johon oli kirjoitettu mm. joukkueen ja tuvan numerot. Omassani luki 4. joukkue, tupa 2. Reppujen tarkastuksen ja nopean tulohaastattelun jälkeen pääsimme tupiin odottamaan varusvarastolle lähtöä.

Varustesäkkiin painoi vähemmän kuin pelkäsin ja jaksoin kantaa sen itse pysähtymättä yksikköön. Siellä loppuilta kuluikin kaappia laittaessa. Välissä käytiin vain syömässä vähän päivällistä ja iltapalaa. Kymmeneltä tuli tavalliseen tapaan hiljaisuus, vaikka monet poikien tuvat olivat vielä vaiheessa.

KrhK:hon päätyi yhteensä seitsemän naista. Siitä joukosta löytyi myös toinen valan vannonut kaartinjääkäri, mistä olen erittäin iloinen. On kiva, kun ei tarvitse olla komppanian ainoa outolintu. SpolK:iin naisia otettiin melkein tuplasti enemmän, 13 kappaletta.

Tiistai 10.7.

Ensimmäinen yö meni punkassa pyöriskellessä. Naisten tuvassa juuri kukaan ei tainnut nukkua tuntia enempää. Itsekin keikuin suurimman osan ajasta unen ja valveillaolon rajamailla. Herätys tuli jo 5.00. Sitä seurasi ohjatut aamutoimet (aikaa 15 minuuttia!!!), punkan tekeminen ja järjestymisen harjoittelua. En muista kuinka monta kertaa järjestyimme yksikön eteen, mutta myönnän, että minua alkoi jossain vaiheessa vähän hajottaa, että jouduin harjoittelemaan tuttua ja yksinkertaista asiaa uudelleen. Onneksi lopulta järjestymisemme tyydytti johtajia ja pääsimme syömään aamupalaa.  

Aamupäivän ohjelmaan sisältyi komppanian päällikön oppitunti, jonka jälkeen saimme rokotukset. Iltapäivällä oli vuorossa ensimmäiset sulkeiset – jotka menivät minun mielestäni koko joukkueelta yllättävän hyvin – sekä yleistä sotilaskoulutusta, aiheina mm. tervehtiminen ja puhuttelu. Illalla saimme puolitoista tuntia vapaa-aikaa, mikä tuntui minusta uskomattomalta. Olisimme jopa saaneet käydä sodessa tai grillillä. Itse valitsin kuitenkin alikersantin vetämän lenkin.

Keskiviikko 11.7.

Päivä ei ollut erikoinen ja aika kului nopeasti. Aamu alkoi sulkeisilla, jonka jälkeen meillä oli joukkueemme kouluttajan oppitunti. Iltapäivällä kuitattiin aseet ja tväl-materiaali (mm. suojanaamari... nou!) ja käytiin varusvaihdossa. Ennen vapaa-ajan alkamista meille naisille oli vielä järjestetty pienimuotoinen juttutuokio parin SpolK:n naisalikersantin kanssa. Se oli mukava yllättys, vaikka minulla ei juuri ollut kysyttävää siitä, millaista on olla naisena armeijassa.

Perjantai 13.7.

Päivä oli todella kiireellinen, mutta kuri aikaisempaa löysempää. Ohjatut aamutoimet loppuivat ja lisäksi vänrikki määräsi, ettei pinkoista saa enää edes korostaa virheitä, koska sotilaan uni on tärkeämpää kuin se, menevätkö viivat suoraan ja ruudut kohdilleen. Tuli sellainen tunne, että seuraavaksi meille aletaan tarjoilla aamupala suoraan sänkyyn. Alikersantitkin olivat uudesta linjauksesta lievästi sanottuna hieman hajalla.
Lauantai 14.7.

46 aamuni armeijassa, eli toisin sanoen ensimmäinen aamuni asevelvollisena, alkoi niin kuin aamun armeijassa pitäisikin alkaa. 6.00 käytävissä kaikui "yksikössä herätys!" -huuto, jonka perään ilmoitettiin, että aikaa ulossiirtymiseen on ruhtinaalliset 18 minuuttia. Siinä sai jo vähän sykkiä, että sai punkan tehtyä ja vaatteet puettua ajoissa.

Aamupäivä kului oppitunneilla istuskellessa. Ensimmäisenä oli liikuntakasvatusupseerin tunti, sitten sosiaalikuraattoreiden tunti ja viimeisenä KJTK (Kaartin Jääkäritoimikunta) esitteli toimintaansa. KJTK:n oppitunnilla valittiin yksikköedustajat. Tupakavereiden kannustamana päätin asettua ehdolle. En pitänyt mahdollisuuksiani tulla valituksi kovin suurina, joten olin todella yllättynyt ja otettu, kun sainkin varaedustajan paikan neljäsosakomppanian äänillä.

Iltapäivällä oli rastikoulutusta, aiheina lipastaminen, tähtääminen ja puristava laukaus. Tuttuja juttuja minulle ja lipastamisrastia pitänyt alikersantti hihittelikin aina itsekseen, kun pomppasin ensimmäisenä valmiina ylös asennon kautta lepoon seisomaan. Päivällisen jälkeen pidettiin vielä TKS-tarkastus (tupa-, kaappi- ja siisteystarkastus), jonka jälkeen pääimme viettämään vapaa-aikaa. Minä lähdin sodeen tapaamaan Anskua ja kuuntelemaan kuulumisia SpolK:sta.

Sunnuntai 15.7.

Pyhäpäivän kunniaksi saimme nukkua kahdeksaan. Minä heräsin kuitenkin jo puoli seitsemän aikoihin, enkä saanut enää sen jälkeen unta vaan makasin punkassa ja lueskelin Värityskirjaa (a.k.a. Sotilaan käsikirja). Aamu alkoi P1-kokeella, joka tuntui menevän paremmin kuin edellisellä kerralla. Ei mikään ihme, koska kyseessä oli juurikin se sama koe, jonka olin jo kertaalleen tehnyt. En oikein ymmärrä, miksi meidät kaartinjääkärit ylipäätänsä laitettiin tekemään koe uudelleen, koska tammikuussa 2006 koetta valvonut yksikköupseerimme nimenomaan korosti, että kokeen saa tehdä vain yhden kerran.

Kokeen jälkeen siivosimme, siivosimme ja siivosimme vielä vähän lisää, jotta yksikkö saatiin tiptop -kuntoon. Siivoamisen ohella meille järjestettiin myös vähän lisää käyttäytymiskoulutusta, eli harjoittelimme mm. särmää toimistokäyttäytymistä. Hieman ennen kolmea järjestyimme yksikön eteen alakentälle odottamaan omaistenpäivän alkua. Siinä odotellessa saimme kokea miltä tuntuu seistä pyörimättä levossa vähän pidempään. Aloitus nimittäin viivästyi, koska saarelle johtava Hevossalmen silta sattui olemaan huonona hetkenä poikittain. Odotus kuitenkin palkittiin ja oli ihanaa nähdä isää ja siskoa ja ihan tuntemattomiakin siviilihenkilöitä sekä pyöriä vapaasti ympäri kasarmialuetta. Illalla omaisten lähdettyä järjestettiin vielä tulokirkko, joka oli kaunis ja tunnelmallinen päätös mukavalle päivälle, vaikka en kirkkoon kuulukaan.

Keskiviikko 17.7.

Ensimmäistä kertaa päivä saarella tunti rankalta. Ei niinkään fyysisesti, vaan enemmän henkisesti. Jatkuva kiire ja siinä välissä olleet pitkät odotusajat kiristivät pinnaa. Aamulla oli pikaiset sulkeiset, jonka jälkeen koko komppania lähti hirveällä sykkeellä varusvarastolle hakemaan loput varusteista. Siellä me jouduimme seisoskelemaan varmaan yhteensä pari tuntia suorassa auringonpaahteessa, eikä kenelläkään luonnollisestikaan ollut vettä mukana. Varustesäkki painoi täytettynä aivan helvetisti, koska siellä oli kaikkien loma- ja talvivarusteiden lisäksi mm. sirpaleliivi ja siihen kuuluvat lisälevyt, jotka jo itsessään ovat painavia. Sain kuitenkin raahattua sen omin voimin yksikköön. Kaunis tai nopea suoritus se ei missään nimessä ollut, mutta ei se ollut sitä monilla miehilläkään. Matkan varrella potkua antoivat 1. JK:n pojat, jotka kannustivat ikkunassa.

Iltapäivällä juostiin cooper, joka meni omalta osaltani penkin alle. Jäin 2600 metrin tavoitteestani 150 metriä, eli matkaa kertyi vaivaiset 2450 metriä. Eniten harmittaa, että tulos oli jopa huonompi kuin tammikuussa 2006, vaikka kuntoni pitäisi kaiken järjen mukaan olla selvästi silloista parempi. Toisaalta helle, varustesäkin raahaaminen aikaisemmin päivällä ja orastava nestehukka varmasti laskivat suorituskykyä jonkin verran. Seuraavalla kerralla perkele juoksen sen 2600 metriä tai ainakin yli 2500, vaikka taju tai henki lähtisi.

Cooperin jälkeen pelattiin vielä hetki jalkapalloa – jos sitä sähläystä voi sellaiseksi kutsua – ja venyteltiin ennen kuin palattiin hölkäten takaisin yksikköön. Siellä kävimme pesulla ja yritimme laittaa uusia varusteita hyvään järjestykseen kaappiin. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, koska heti kun olimme saaneet tavarat levitettyä punkille, oli jo aika lähteä päivälliselle. Kaikki piti siis sulloa mahdollisimman nopeasti takaisin kaappiin.

Päivällistä seurasi varusvaihto, jonne en tietenkään muistanut ottaa sekasortoisesta kaapistani kaikkea, mitä minun piti vaihtaa. Onneksi sain sentään pienemmät kesäkumisaappaat sekä sopivat lomahousut ja -kengät.

Vapaa-aikaa ei illalla juuri jäänyt, koska kaapit piti saada ensin TKS-kuntoon. Jostain syystä meillä naisten tuvassa kesti hirveän kauan ja koko alakerta pääsi tarkastuksista läpi, ennen kuin me olimme valmiita. Yläkerta kuitenkin jääti tavalliseen tapaansa vielä pahemmin, joten vapaa-ajan alkaminen ei meidän takiamme viivästynyt. Lopulta kello 20.02 kuului kauan odotettu "yksikön vapaa-aika alkanut" -huuto. Vapaa-aikaa oli siis kokonaiset 28 minuuttia, mutta siinä vaiheessa sekin vähä tuntui ihanalta.

Yöllä minä olin toisena apupäivystäjänä. Kolmen tunnin vuoro kului yllättävän nopeasti ja au-tuvan herätyskin sujui mukavasti.

Torstai 19.7.

Ohjelmassa oli alikersanttimme sanoja lainatakseni: "hajoilua ja hiekansyöntiä Saharassa sekä puuduttava oppitunti". Toisin sanoen kävimme ensimmäistä kertaa tetsaamassa. Alkuun harjoittelimme avojonossa ja avorivissä etenemistä sekä peruskäsimerkkejä, sitten siirryimme yksittäisen taistelijan etenemismuotojen opetteluun. Päivän kruunasivat ensimmäiset "taisteluammunnat" räkäpäillä. Hyökkäsimme avorivissä syöksyen kohti erästä alikersanttiamme, joka tulitti meitä takaisin. Se oli yksi hauskimmista harjoituksista, johon olen tähän mennessä intissä päässyt osallistumaan.

Perjantai 20.7.

Todella hajottava päivä. Minulla oli aamulla kuumetta ja erittäin heikko olo, joten jouduin käymään veksissä. Sain 1 x VUP (vapautus ulkopalveluksesta) ja 1 x VMTL (vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta). Sillä välin, kun muut möyrivät Saharassa ja ampuivat ensimmäiset kovapanosammunnat, minä istuin seitsemän tuntia yksikön käytävällä taistelujakkaralla ja luin Sotilaan käsikirjaa. Vitutti sanoinkuvaamattoman ankarasti.

Lauantai 21.7.

Oloni oli jo täysin terve, mutta koska annetuista vapautuksista ei voi mitenkään päästä eroon (kävin veksissä kysymässä), jouduin jäämään yksikköön siivoamaan, kun muut lähtivät tutustumismarssille kiertämään saarta ja suorittamaan uimataitotestin. Jälleen kerran vitutti. Iltapäivän ohjelmaan kuului lisää siivoamista, TKS-tarkastukset sekä lomaoppitunti. Seitsemän aikoihin järjestyimme viimeinkin yksikön eteen kolmiriviin, jossa meille pidettiin lyhyt lomapuhuttelu, ennen kuin komennettiin: "Lomille – lompsis!"

Kaiken kaikkiaan olen ennakkoasenteestani huolimatta viihtynyt KrhK:ssa todella hyvin. Tupa- ja joukkuekaverit ovat mukavia ja meille on sattunut aivan loistavat varusmiesjohtajat. En voisi kuvitellakaan hakevani siirtoa SpolK:iin niin kuin vielä ensimmäisinä päivinä suunnittelin. Enää en ole edes varma, haenko ensisijaisesti spol-aukkiin vai laitanko tulenjohtolinjan ykköseksi.

Moni asia hoidetaan KrhK:ssa aivan eri tavalla kuin 2. JK:ssa, mikä on kieltämättä vaatinut hieman totuttelua ja asioiden uudelleen opettelua. Kuri on paljon löysempää eikä meiltä muutenkaan vaadita yhtä paljon kunniakomppaniassa. Välillä se on vähän harmittanut, mutta eiköhän siihen ajan myötä sopeudu.