Viimeinen palvelusviikkoni kului aikalailla samoissa merkeissä kuin mikä tahansa muu viikko. Palasin lomilta maanantai-iltana. Tiistaina oli edessä lähtö maastoon PH2:lle. Lähtö tapahtui kuitenkin vasta etulounaan jälkeen, joten aamupäivällä ehdin suorittaa lihaskuntotestin. Se meni paremmin kuin odotin. Tulokset olivat samaa luokkaa kuin p-kaudella. Punnerruksista ja selkälihaksista tuli kiitettävä, vatsoista ja vauhdittomasta pituudesta hyvä ja leuoista huono. Ihan rapakuntoon en siis ole johtajakaudella joutunut, vaikka jotain tässä on kuitenkin alettava tehdä sen ehkäisemiseksi.

PH2 ei alkanut kovin lupaavasti. Vielä kasarmilta lähdettäessä ilma oli kaunis, eikä polkupyörämarssille tullut mieleenkään laittaa sadeasua päälle. Kuitenkin, mitä lähemmäs pääsimme harjoitusaluetta, sitä enemmän taivaalta alkoi tihkuttaa vettä. Loppumatkasta sitä tuli kaatamalla rakeiden kera. Suurin osa johtueestamme ehti pahimman sateen alta pois ja sai sadevaatteet puettua ajoissa päälle. Minä toimin marssin jälkipään valvojana, joten kastuin aivan läpimäräksi – kuten kastuivat myös minun edelläni pyöräilleet muutamat muusta johtueesta jälkeen jääneet taistelijat. Sadeasu ei enää paljon auttanut, siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsimme perille. Onneksi kesä kuitenkin kuivasi muutamassa tunnissa sen, minkä oli kastellut, eikä loppuleirin aikana enää satanut.  

Harjoituksen ensimmäinen päivä kului pääasiassa puolustukseen ryhmittymistä kertaillessa. Illalla käytiin hyökkäykseen liittyen läpi jonopisteluettelon ja tulivalistelun laatiminen. Lisäksi harjoiteltiin, miten tulenjohtoryhmä toimii, kun hyökkäyksessä kohdataan vihollinen sekä minkälaisen vuoropuhelun tulenjohtaja ja joukkueenjohtaja siinä tilanteessa käyvät.

Toinen päivä oli varattu kokonaan hyökkäysharjoittelulle. Lähdimme liikkeelle heti aamupalan jälkeen. Aamupäivällä harjoiteltiin perusasioita, eli maalin paikantamista, tulikomennon muodostamista ja viestittämistä sekä tulen korjaamista. Lounas syötiin ryhmitysalueella. Sen jälkeen hyökkäys jatkui. Iltapäivällä opeteltiin kranaatinheitinjoukkueen lyhytkantamenetelmän käyttö, kerrattiin tulensiirron tekeminen ja harjoiteltiin tarkistusammuntojen suorittaminen. Lisäksi laadittiin muutama tulivalmistelu hyökkäykseen liittyen. Iltapäivän hyökkäys päättyi takaisin ryhmitysalueelle. Siellä ryhmityttiin puolustukseen ja paikannettiin alkutorjunta, ennen kuin oli viimein päivällisen aika. Päivällisen jälkeen upseerioppilaat pääsivät vielä ks-mittaamaan. Tehtäviä oli kaksi, joista jälkimmäisen sulkupiste oli sotilaskotiautolla.

Harjoituksen viimeinen päivä alkoi leirin purkamisella. Aamupalan jälkeen toteutettiin harjoituksen sovellettu vaihe. Upseerioppilaat harjoittelivat pienoiskoossa jääkärijoukkueen perustaistelumenetelmiä ja tulenjohtoryhmän toimenpiteitä niiden aikana. Aluksi harjoittelu tapahtui kuivaharjoitteluna, myöhemmin paukkupatruunoiden ja savuheitteiden kera. Sovelletun vaiheen jälkeen syötiin lounas ja palattiin kasarmille, missä loppupäivä oli varattu huoltoon.

Perjantaina

koitti minun kotiutumispäiväni. Päivässä ei ollut sellaista juhlan tuntua, jota ehkä olisi voinut odottaa. Aamu alkoi varsin arkisesti tväl-materiaalin ja varusteiden luovutuksella sillä välin, kun muut upseerikokelaat olivat valvomassa aselajiopin koulutyötä. Sen jälkeen oli vuorossa odottelua. Varuskuntasairaalassa oli onnistuttu hukkaamaan kotiuttamistarkastukseni tiedot, eikä palvelustodistustani saatu sen takia tulostettua. Ongelma saatiin kuitenkin onneksi melko nopeasti ratkaistua, eikä lähtöni sen takia juuri viivästynyt. Lounaan jälkeen nautimme kouluttajien huoneessa munkkikahvit, joiden päätteeksi sain käteeni sotilaspassin ja muutaman muistoesineen. Sitten olinkin vapaa lähtemään. Houkutus puhallella portilla seisseelle sotilaspoliisille nollia oli suuri, mutta onnistuin vastustamaan kiusauksen. Hän tuskin olisi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Kotiutumisviikonloppuni on sujunut varsin rauhallisissa merkeissä. Virallisestihan tänään on vasta se päivä, jonka päätteeksi siirryn reserviin. Tai siirtyisin, ellen aloittaisi heti huomenna sopimussotilaana Haminassa. Hetkeäkään en siis ehdi oikeasti nauttia reservin auringosta. Sopimukseni kestää alkuun 4.7. asti, mutta jos hyvin käy, jatkoa saattaa seurata. Palvelusarvoni on kersantti, sillä kotiutumiseni tuli kaikille sen verran yllätyksenä, ettei minua ole ehditty ylentää vänrikiksi. Hieman jännittää siirtyä yhtäkkiä kesken kurssin varusmiehestä henkilökuntaan, mutta enköhän minä sopeudu. Upseerioppilaille uusi asemani saattaa tulla melkoisena yllätyksenä. Harva heistä kai tietää, että olen jäämässä sopimussotilaaksi. Tornareita on  toki heidän keskuudessaan liikkunut, mutta niitähän liikkuu aina.

Blogini ylläpitoa en aio enää sopparikaudella jatkaa – ainakaan nykyisessä laajuudessaan. Kenties joitain satunnaisia kirjoituksia palveluksen jälkeisistä tunnelmista tänne vielä ilmestyy. Kiitokset siis tässä vaiheessa kaikille lukijoille ja etenkin kommentteja kirjoittaneille. On ollut todella mukava huomata, että tarinani on kiinnostanut niin monia.