Kulunut viikko vietettiin Kiikalan metsissä. Fyysisesti viikko ei ollut raskas, mutta henkisesti unen, ruoan ja oman ajan puute sekä kylmyys ottivat välillä koville. Nukuin koko viikon aikana yhteensä ehkä 10 tuntia, joten voitte arvata, että tänä viikonloppuna uni on maistunut. Siksi tästä tuleekin nyt paljon tavallista lyhyempi pikakirjoitus.

Lähdimme matkaan maanantaina lounaan jälkeen. Matka taitettiin mukavasti ilmastoidun bussin kyydissä. Siihen mukavuus sitten loppuikin. Koulutus alkoi heti, kun olimme päässeet perille. Harjoittelimme loppupäivän kiitoradan kupeessa sanomalaitteen ja radion käyttöä. Välissä oli vain pikainen päivällistauko. Helvetin kylmähän siinä tuli, kun jäätävä viima puhalsi aukeassa maastossa ja päällä oli vain ysiykköset ja t-paita. Pimeän tultua heitimme kenttävarustuksen niskaan ja lähdimme kävelemään kohti lentokentän pohjoispäädyssä sijainnutta leiripaikkaamme. Siellä pystytimme teltat, hakkasimme polttopuut ja valmistauduimme muutenkin yöhön. Emme kuitenkaan päässeet unten maille, ennen kuin olimme ratkaisseet viisi tasotyöskentelylaskua. Harva onnistui saamaan ne kaikki ensimmäisellä yrittämällä oikein, joten nukkumaanmeno venyi reilusti yli puolenyön.

Tulenjohtokoulutus jatkui vielä tiistaina ja keskiviikkona. Harjoittelimme muun muassa viestiotteen laatimista viestiperusteista, tulikomentolyhenteitä sekä pitkälanka-antennin vetämistä maastoon. Lisäksi tutustuimme tulenjohtopartion jäsenten tehtäviin tulenjohtopaikalla. Tiistai-iltana meillä oli jälleen kadettien vetämä suunnistusharjoitus, jonka jälkeen pääsimme käymään saunassa. Keskiviikko-iltaa puolestaan piristi puolentoista tunnin vapaa-aika ja siihen sisältynyt mahdollisuus käydä sotilaskotiautolla. Nukkumaan päästiin molempina öinä vasta pikkutunteilla. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä meidät vieläpä herätettiin kolmelta laatimaan viestiote. 

Torstaina siirryttiin perus jääkäritoiminnan eli ryhmän puolustuksen ja hyökkäyksen harjoitteluun. Aamupäivällä kävimme läpi asian teoriapuolta ja harjoittelimme puolustukseen ryhmittymistä ja hyökkäystä pienoiskoossa. Iltapäivällä meidät sitten jaettiin kolmeen ryhmään ja harjoituksen sovellettu vaihe alkoi. Minusta tehtiin kolmannen ryhmän ryhmänjohtaja. Jouduin siis valitsemaan ryhmälleni tuliasemat, antamaan ryhmäjohtajan puolustukseen ryhmittymiskäskyn sekä harjoituttamaan heillä asemiin menon, varamiinoitteen rakentamisen sekä vaihtoasemiin siirtymisen. Lisäksi valvoin linnoittautumisen edistymistä samalla, kun yritin kaivaa itselleni edes polvipoteron.  

Yöllä tuli yksi oikea ja yksi väärä hälytys. Varsinainen torjuttava hyökkäys alkoi aamun sarastaessa noin puoli kuudelta. Sitä kesti reilu pari tuntia. Oman ryhmäni tehtävä oli suojata joukkueen sivusta siltä varalta, että vihollinen koukkaa sitä kautta. Taistelun painopiste oli siis ensimmäisen ja toisen ryhmän pesäkkeiden alueella. Mekin pääsimme kuitenkin taistelemaan sekä omassa pesäkkeessämme että vaihtoasemissa.

Kun olimme tuhonneet hyökkäävän vihollisen, meille annettiin puolisen tuntia aikaa valmistautua hyökkäykseen Pst-linjaa vastaan. Siirryimme jalkamarssina noin puolentoista kilometrin matkan lähtöasemaan, jossa ryhmityimme hyökkäykseen siten, että ensimmäinen ja toinen ryhmä kulkivat rinnan kärjessä ja minun ryhmäni tuli joukkueenjohtajan perässä reservinä. Kun olimme edenneet jonkin matkaa, ryhmäni sai tehtäväkseen koukata vihollisen vasemmalle sivustalle, jonka jälkeen siirryimme hyökkäyksen kärkeen. Pääsimme melkein tavoitteeseen asti ennen kuin vihollinen yllätti ja tappoi koko ryhmäni. Kahdella muulla ryhmällä hyökkäys onnistui paremmin.

Hyökkäyksen jälkeen palasimme leiripaikallemme, missä täytimme poteromme, purimme telttamme ja kuormasimme automme hirveällä kiireellä. Siinä ohessa hotkaisimme vähän brunssia. Bussikuljetukset takaisin Santahaminaan lähtivät hieman ennen kahtatoista.

Leirin viimeinen vuorokausi oli kaikkein antoisin. Toisaalta se oli myös stressaavin. On todella vaikea johtaa ryhmää, kun on itsekin vielä aika pihalla siitä, miten asiat tulee tehdä. Sain kuitenkin alaisiltani yllättävän hyvää palautetta johtamissuorituksen arviointilomakkeeseen – paljon parempaa kuin annoin itselleni. Suurin heikkouteni vaikuttaisi olevan äänenkäyttö. Vaikka kuinka huudan, minusta ei vaan lähde tarpeeksi ääntä. Sitä täytyy siis harjoitella. Kiitosta sain erityisesti siitä, että kuuntelen alaisiani ja huolehdin heidän hyvinvoinnistaan. Ensi viikolla selviää, mitä mieltä kouluttajamme on ollut johtamistaidoistani. Jännityksellä odotan osuvatko hänen antamat pisteet lähemmäs niitä, mitä annoin itselleni vai mitä alaiseni antoivat minulle.